Kuusikymppinen kuminkerääjä Luis elää syvällä Amapán sademetsässä Rio Cajarin keräilysuojelualueella. Hän asuu vaimonsa Marian kanssa paalujen varaan nostetussa yhden huoneen maalaamattomassa mökissä pienen joen varrella. Luisin ja Marian kolmesta lapsesta yksi kuoli nuorena ja kaksi on muuttanut kaupunkiin helpompiin oloihin.
Keräilijäperhe tarvitsee keskimäärin sata hehtaaria sademetsää henkensä pitimiksi. Luisin ja Marian lähimmän naapurin mökille on puolen tunnin kävelymatka. Lähimpään pikkukaupunkiin joutuu kuivana kautena melomaan parikin päivää sivujokia pitkin.
Maria kasvattaa sademetsätilkulla maniokkia, papuja ja açaí-palmuja. Metsästä kerätään hedelmiä ja pähkinöitä, joista puristetaan ruokaöljyä. Parhaat hedelmät ja pähkinät myydään. Pariskunnan perusravintoa ovat Luisin kalansaaliit höysteenään paistettua maniokkijauhoa. Mökin alla juoksentelee kanoja ja ankkoja.
Muutaman kuukauden vuodesta Rio Cajarin asukkaat keskittyvät juoksuttamaan kumipuun lateksia, kautsua, sademetsän villeistä kumipuista.
”Kuminkerääjän tulot ovat kovan työn takana. Muutaman kautsukilon juoksuttamiseen ja keräämiseen tuhraantuu joskus 15 tuntiakin vuorokaudessa”, kertoo Luis, jonka pronssiseen ihoon kova työ on uurtanut syviä juovia.
Lähimetsässä kiemurtelee kaksi noin kahdeksan kilometrin pituista polkua. Sademetsäpolun varrella on 183 villiä Brasilian kumipuuta, joiden kaarnaan Luis viiltää aamuisin muutaman millimetrin levyisen uran, jota pitkin kautsu valuu pará-pähkinän kuoresta tehtyyn kuppiin. Luis kiertää polut vuoropäivin.
”En jaksa enää tällä iällä kiertää koko kumirinkiäni vaan juoksutan vuoropäivin yhden suunnan puut. Nuorempana miehenä heräsin kolmelta aamuyöstä ja kiersin viiltämässä 80-90 puuta. Iltapäivällä kiersin keräämässä kuppeihin valuneen kautsun ja illalla jähmetin sen nuotiolla”, selvittää Luis kuminkerääjän pitkää työpäivää.
Kuminkerääjä on perinteisesti jähmettänyt juoksevan kautsun valuttamalla sen palloksi nuotion savussa. Nykyisin kautsu jähmetetään etikkahappoa lisäämällä ja painetaan suorakulmaisiin muotteihin. Luis myy kautsun Rio Cajarin osuuskunnalle.
Vapaus on rikkautta
Vielä 1900-luvun alkupuolella Amazonasin kumikeisarit rikastuivat valtavilla tuhansien neliökilometrien laajuisilla ”kumitiloilla”. Köyhät serengueirot, kuminkerääjät, ja intiaaniorjat keräsivät sademetsän villeistä kumipuista lateksia ja myivät sitä tilanomistajilleen halpaan hintaan kalliita peruselintarvikkeita vastaan. Serengueirot elivät kurjissa olosuhteissa velkakierteessä tilanomistajalle eivätkä saaneet poistua tilan metsistä tai avioitua maksamatta velkojaan.
Kun Kaakkois-Aasian plantaasien kumi ja keinotekoinen kumi romahduttivat raaka-aineen maailmanmarkkinahinnan, kumitilanomistajat hylkäsivät vähitellen sademetsätiluksensa. Kuminkerääjät jatkoivat itsenäisesti ja hankkivat vaimon, joka oli usein intiaaniverta. Amazonasin sademetsässä elää edelleen satojatuhansia keräilijäperheitä, joiden rahatuloista suurin osa kertyy kumin myynnistä.
”Ei kuminkeräyksellä rikastu, sillä hinta on nykypäivänä alhainen. Vaikka osuuskunnan hinta on parempi, hekin maksavat kumikilosta vain 1,37 realia (noin 4,50 markkaa). Yksi serenguiro ei jaksa kerätä paljon yli tuhatta kiloa kautsua vuodessa luonnonmetsästä”, Luis laskeskelee.
”Silti elämä on hyvää. Ennen olimme paitsi köyhiä myös kumitilanomistajan, seringuelistan, orjia. Nykyään olemme yhä köyhiä mutta vapaita. Gracas a deus – jumalan kiitos, meitä ei ole kukaan määräilemässä”, Luis naurahtaa.