Ani Pachen ja Adelaide Donnelley:
Surusta kasvoi vuori
Suom. Leena Nivala. Otava 2000.
”Suhtaudu kaikkeen kuin se olisi unta. Kaikki on katoavaista, hallitsematonta ja tyhjää. Kehitä mielesi todellista olemusta, joka on puhdas ja säteilevä. Pidä joka hetki mielesi kirkkaana ja valppaana.”
Kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä Tiibet ei ole pelkkä maa vaan pikemminkin mielentila. Siksi suhtaudun erityisellä lämmöllä lahjaksi saamaani tiibetiläisen nunnan elämäkertaan.
Ani Pachen on nunna ja vastarintaliikkeen johtaja, joka tarttui aseisiin puolustaakseen isänmaataan ja vietti 21 vuotta kiinalaisten vankina. Hän asuu nykyään Dharamsalassa Intiassa, pyhittää elämänsä hengellisille harjoituksille ja osallistuu Tiibetin vapauttamisen puolesta järjestettäviin mielenosoituksiin.
Pachen syntyi naarasvesilinnun vuonna 1933 Lemden kyläpäällikön ainokaiseksi. Hän eli suojattua elämää vauraassa talossa rakastavien vanhempien ja palvelusväen ympäröimänä. Suvun lemmikistä kasvoi voimakastahtoinen nuori nainen, joka pakeni 17-vuotiaana luostariin välttyäkseen järjestetyltä avioliitolta, ”tieltä, joka on täynnä surua ja kärsimystä ja jolta ei ole paluuta”. Isä lähetti kuitenkin vanhan palvelijan noutamaan hänet takaisin ja lupasi perua häät. Rakkaus vanhempiin voitti luostarielämän, mutta Pachen jatkoi hengellisiä harjoituksiaan ja vieraili usein tapaamassa Gyalsay-rinpochea, oppi-isäänsä.
Amerikkalaisen Adelaide Donnelleyn kokoamaa elämäkertaa lukee mieli vereslihalla. Kirja vie lukijan keskelle kadonnutta kulttuuria, olemassaolon peruskysymysten ääreen. Se pakottaa pohtimaan ihmiselämän merkitystä, kohtaamaan kärsimyksen ja miettimään kaiken väliaikaisuutta. Mikä on se maailma, joka lähtee tyhjyydestä ja palaa tyhjyyteen? Mikä on se oppi, joka pitää Pachenin ja monet muut hengissä pitkinä vankeusvuosina? Se ei ole kostonhimo vaan myötätunnon voima – ymmärrys siitä, ettei ystävän ja vihollisen välillä ole pohjimmiltaan mitään eroa.
Donnelley kirjoittaa sujuvasti ja kuvaa hyvin tiibetiläisten elämää niin arjessa kuin juhlassa. Erityisesti luostarikokemukset on kuvattu niin tarkasti, että pystyy tuntemaan nenässään voilamppujen tuoksun ja näkemään rukousnauhojaan sormeilevat nunnat. Vangitsemisen jälkeen kirjan sävy kuitenkin muuttuu ja lukeminen käy raskaaksi, vaikkei Donnelley varsinaisesti mässäilekään väkivallalla.
Ani Pachen on tiibetiläisten Martin Gray. Soturinunnan tarina on kertomus hengen voitosta, ihmisen mahdollisuuksista ja kohtalosta, jota ei voi valita. Se on myötätunnon, tyhjyyden ja olemassaolon hetkellisyyden ylistys. Suosittelen elämäkertaa kaikille Tiibetin historiasta, kulttuurista, uskonnosta ja ihmisen kasvusta kiinnostuneille. Myös niille, jotka ovat kyllästyneet Tiibet-buumiin ja vanheneviin amerikkalaisiin filmitähtiin. Richard Geren esipuheen voi vallan hyvin jättää lukematta.