Edgar Rice Burroughs:
Apinoiden Tarzan (1912)
Suomentanut Pekka Markkula. Like 1997.
Tarzan-kirjojen lukeminen on kuin nuorallatanssia. Kiehtova seikkailu ja mielikuvituksellinen Afrikan-kuvaus ajavat lukijaa eteenpäin mutta avoin seksismi ja rasismi horjuttavat.
Apinoiden kasvattaman pojan tarina on fantastinen myytti. Luonto koulii viidakkoon joutuneesta englantilaisen lordin pojasta voittamattoman yli-ihmisen. Hän ei ole kuitenkaan täysi villimies. Nuorukaisena hän löytää vanhempiensa mökin, jossa olevien kirjojen avulla hän oppii lukemaan ja kirjoittamaan englantia. Kohdatessaan lopulta eurooppalaisia hän pystyy siirtymään myös herrasmiehen rooliin.
Kaikki tämä on tietysti äärimmäisen epäuskottavaa, mutta niinhän myytit aina. Onkin syytä pohtia, mitä Tarzanin takana oikein on.
Elinvoimaiset ja rappeutuvat rodut
Rotu ja perimä ovat tärkeitä Burroughsille. Tarzanin ylivertaisuus selittyy osin karaisevilla olosuhteilla, osin hänen periytymisestään ”erään etevimmän kansakunnan etevimmästä osasta”, englantilaisesta aatelistosta.
Afrikan mustat Burroughs kuvaa raakalaismaisiksi villeiksi. Tarzan pettyy suuresti kohdatessaan ensimmäistä kertaa ihmisen, alkuasukkaan joka tappaa hänen kasvatusäitinsä.
Seuraavaksi Tarzanin kotiseudulle törmäävät aarretta etsivä hajamielinen professori, tämän tytär Jane ja Tarzanin serkku William Clayton (melkoinen sattuma…). Heidät jättää paikalle joukko kapinoivia merimiehiä, jotka Tarzanin nähden tappavat johtajansa. Tämä vakuuttaa Tarzanin siitä, että valkoisetkin ovat raakalaisia.
Professori seurueineen vaikuttaa kuitenkin miellyttävältä. Sen sijaan Tarzanin tyrmistyttää heidän täydellinen kyvyttömyytensä selviytyä viidakossa.
Vaikka Burroughs esittää afrikkalaiset huonossa valossa, hänen aiheensa ei ole valkoisen rodun ylemmyys vaan rappio. Itse asiassa Burroughs selittää osan alkuasukkaiden raakuudesta sillä, että he ovat oppineet tavan valkoisilta.
Afrikkalaisia ja eurooppalaisia ei verrata keskenään, vaan Burroughsin kritisoi omaa kulttuuriaan. Veltot eurooppalaiset ovat menettäneet selviytymiskykynsä. Apinoiden Tarzanissa kuvataan hetkittäin rinnan Tarzania ja hänen englantilaista sukulaistaan lordi Greystokea – jolla on itse asiassa Tarzanille kuuluva arvonimi. Kun Tarzan pyyhkii raa’asta lihasta rasvaiset sormensa reisiinsä, Lontoossa lordi Greystoke ”kastaa aterioituaan sormensa hajustettuun veteen ja kuivaa ne lumivalkoiseen damastiliinaan”.
Ymmärrämme hyvin kumpi Greystoke on elinvoimaisempi.
Oman lukunsa muodostaa Tarzan-kirjojen varsin primitiivinen sukupuolikysymyksen käsittely. Kirjoja voi huoletta pitää seksistisinä. Toisaalta Tarzanin maskuliininen uho on muuttunut jo niin kliseeksi, että siihen on vaikea suhtautua vakavissaan.
”Lopulta Tarzan kantoi hänet ylös puihin, ja Jane, joka ihmetteli, miksi hän ei tuntenut minkäälaista pelkoa, alkoi tajuta monessa suhteessa, ettei hän ollut koskaan tuntenut koko elämänsä aikana olevansa paremmassa turvassa kuin nyt, kun hän lepäsi tämän villin ja vahvan olennon käsivarsilla…”
Onko Tarzan pelastettavissa?
Tarzan on vaikuttanut voimakkaasti populaarikulttuuriin, ja luulenpa, että keskivertoihmisen pohjimmaista kuvaa Afrikasta värittää aina jossain määrin kirjoista, elokuvista ja sarjakuvista tuttu Tarzan.
Tarzaneita lukevat varhaisteini-ikäiset pojat, joiden maailmassa muutenkin kukkii rasismi. Pitäisikö Tarzan suorastaan kieltää heiltä?
Ei. Tarzan on fantasiaa. Nuorta lukijaa teoksessa kiinnostaa epäilemättä vauhdikas juoni, villieläimet, ihmissyöjät ja kadonneet valtakunnat. Jos ryhtyisimme sensuroimaan Tarzaneita, ottaisimme askeleen kohti Buddhan patsaita räjäyttelevän Talebanin ajatusmaailmaa.
Kulkiessamme Tarzanin kanssa liaanilla puusta toiseen Afrikan viidakossa matkaamme lopultakin viattomassa mielikuvitusmaailmassa, jonka ihmeet auttavat meitä unohtamaan arjen harmauden.
Ei silti, olisi mielenkiintoista lukea mustasta Tarzanista, yli-ihmisestä, joka halveksuen katselee raakalaismaisten eurooppalaisten primitiivisiä tapoja.