Nicaraguan Atlantin rannikolla paikallisyhteisöt, uudisasukkaat ja alueella toimivat yritykset kiistelevät oikeuksistaan luonnonvaroiltaan yhä arvokkaammaksi käyvistä maista.
Atlantin rannikon intiaaniliikkeen sekä etnisten vähemmistöjen liikkeiden tärkein vaatimus on ollut jo vuosikymmeniä oikeus maahan eli Äiti Maahan, kuten miskito-intiaanit asian ilmaisevat. Atlantin rannikko on perinteisesti ollut Nicaraguan unohdettu alue, vaikka se on luonnonvarojensa takia maalle elintärkeä. Suurin osa Nicaraguan tärkeimmästä luonnonvarasta metsästä kasvaa Atlantin rannikolla.
Nicaraguan Atlantin rannikko on harvaan asuttu.
Perustuslaki ja autonomialaki vuodelta 1987 tunnustavat alkuperäiskansojen ja etnisten vähemmistöjen olemassaolon sekä niiden oikeuden kulttuuriseen ja etniseen identiteettiin, omiin järjestäytymismuotoihin sekä yhteisölliseen maanomistukseen.
Niiden mukaan yhteisöllistä maata ei voi takavarikoida, käyttää panttina, myydä eikä luovuttaa yhteisön ulkopuolelle. Ainoastaan yhteisö voi päättää maapalstojen käyttöoikeudesta. Yhteisöllisen maan lisäksi Atlantin rannikolla on myös yksityisiä ja osuustoiminnallisia maita, joita on jaettu Somozan, sandinistien sekä Chamorron hallitusten aikoina.
Maanomistuskirjoja löytyy vain noin kymmenesosalle autonomisten alueiden maa-alueista, muut maat kuuluvat käytännössä Nicaraguan valtiolle. Pohjoisen autonomisen alueen kolmestasadasta yhteisöstä vain neljälläkymmenellä on omistuskirjoja. Eri aikojen maalait ja omistusoikeudet ovat usein keskenään ristiriidassa. Karttatietoja ei usein ole olemassa, vaan omistuskirjoissa rajat on selitetty maisemallisten tunnusmerkkien mukaan. Näiden epäselvyyksien vuoksi löytyy maita, joilla on useampia omistajia.
Myös valtion eri virastojen rooli maakysymyksessä on epäselvä. Tämä on hidastanut ja hankaloittanut maanomistusoikeuksien selvittelyä. Kun valtio toimii hitaasti, useat intiaaniyhteisöt ovat alkaneet tehdä ulkomaisella tuella omia tutkimuksia, kartoituksia ja maankäyttösuunnitelmia. Monen yhteisön suunnitelmat ovat jo valmiina odottamassa alueiden laillistamista.
Kenelle luonnonvarat kuuluvat?
Luonnonvarojen arvo on noussut ja se on kärjistänyt maakiistoja. Yhteisöt esittävät nyt vaatimuksia aiempaa laajempiin alueisiin varmistaakseen omaa osuuttaan luonnonvarojen hyödyntämisessä. Alkuperäiskansat syyttävät Nicaraguan valtiota riistopolitiikasta. Autonomian laissa todetaan, että autonomisten alueiden hallituksilla sekä alueiden paikallisväestöllä on oikeus hyödyntää luonnonvaroja. Laissa ei kuitenkaan selitetä, miten tämän tulisi tapahtua käytännössä. Voitot päätyvät yleensä keskushallinnon kassaan tai ulkomaille.
Alkuperäisväestö ja kansainväliset metsäyhtiöt ovat kiistelleet luonnonvaroista. Joillakin yhteisöillä, esimerkiksi Awastingnin mayangnayhteisöllä, on omat asianajajat, jotka tukevat heitä oikeuksien puolustamisessa. Awastingni-yhteisö haastoi muutamia vuosia sitten korealaisen Solcarsan metsäyhtiön kansalliseen tuomioistuimeen ja myöhemmin Nicaraguan valtion Keski-Amerikan ihmisoikeustuomioistuimeen. Asian odotetaan ratkeavan marraskuussa.
Sisämaassa kiistoja on aiheuttanut kaivostoiminta, joka keskittyy Siunan, Bonanzan ja Rositan kuntiin. Kaivostoiminnan tuloista suurin osa päätyy alueen ulkopuolelle, mutta sen haitat, esimerkiksi jokien saastuminen, jäävät paikallisten ihmisten huolenaiheeksi.
Rannikon yhteisöjen pääelinkeino on kalastus. Paikallisyhteisöt syyttävät kansallisia ja kansainvälisiä kalastusyhtiöitä meren luonnonvarojen riistämisestä ja paikallisen työvoiman epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Paikallisyhteisöillä on yksinoikeus rannikonläheisten alueiden kalastukseen, mutta kalastusyhtiöt rikkovat tätä sopimusta usein. Toisena kiistanalaisena meren luonnonvarana on öljy. Pohjoisella autonomisella alueella on noin 40 öljyesiintymää, joiden jalostaminen ratkaistaan kansainvälisellä tarjouskilpailulla.
Paikalliset yhteisöt kritisoivat myös luonnonsuojelualueiden perustamista ilman heidän lupaansa. Nicaraguan ympäristöministeriö Marena hallitsee esimerkiksi vuonna 1991 perustettua Bosawas-luonnonsuojelualuetta. Intiaaneilla on oma pieni edustus Bosawasin hallintoelimessä, mutta heidän mukaan tämä osallistuminen on vain kosmeettista – käytännössä päätöksenteosta vastaa Marena. Vaikka puiden kaataminen Bosawasissa on kielletty, antavat Marenan virkamiehet lahjuksia vastaan ulkopuolisille pikkurikollisille oikeuden kallisarvoisten puiden hakkuuseen.
Metsät väistyvät karjalaitumien tieltä
Nicaraguan kasvava väestö taistelee yhä vähenevästä viljelyskelpoisesta maasta. Tilanne heijastuu harvaan asutulle Atlantin rannikolle asti. Ongelma juontaa juurensa Nicaraguan lyhytnäköisestä maankäytöstä ja epätasaisesta maanomistuksesta.
Atlantin rannikkoa on 1960-luvulta lähtien pidetty koskemattomana valtion maa-alueena, joka pitäisi ottaa käyttöön, erityisesti tukemalla karjataloutta. Rannikko on kuitenkin Nicaraguan ekologisesti herkintä aluetta. Maa soveltuu korkeintaan pienimuotoiseen metsätalouden tai omavaraistuotannon harjoittamiseen.
Metsää on hakattu maanviljelys- ja laidunmaaksi paikoin jopa merelle asti. Mestitsiuudisasukkaat ovat onnistuneet käyttämään hyväkseen valtion maalakien suomia oikeuksia paremmin kuin intiaanit ja saaneet omistusoikeuden maa-alueille. Intiaaniyhteisöjen mielestä maat kuuluvat historiallisesti ja kulttuurisesti heille. Yhä kasvava mestitsiuudisasukkaiden virta alueelle on kärjistänyt yhteisöjen välejä.
Yksi hankalimmista kiistoista koskee mestitsiyhteisöjen ja mayangnayhteisön välejä Sikiltan territoriossa, jossa mm. Kepa on toiminut sovittelijana. Uudisasukkaiden ja paikallisyhteisöjen kiistojen ratkaisuksi on suunniteltu mestitsien asuttamista muille alueille ja heidän kouluttamistaan kestävämpään maankäyttöön.
Mestitseille luonto on pääasiassa hyödyntämisen kohde, tosin samanlainen suhtautuminen on jo yleistynyt intiaaniyhteisöissäkin. Perinteisesti intiaanit kunnioittivat ja suojelivat metsiä, koska he uskoivat erilaisiin luonnonhenkiin, jotka rankaisivat ihmisiä, jos nämä tuhosivat luonnonvaroja. Nykyään kunnioitusta ja pelkoa luontoa kohtaan esiintyy kuitenkin enimmäkseen vain intiaanien puheissa.
On kuitenkin käytännön osoituksia siitä, että intiaanien maankäyttö on kestävämpää kuin mestitsien ja että luonto on säilynyt koskemattomampana intiaanialueilla kuin mestitsien asuttamilla alueilla. Ympäristöministeriön Marenan mukaan vuonna 1996 Bonanzan kunnan intiaaniyhteisöjen maista ainoastaan 2 prosenttia oli hakattu maanviljelyskäyttöön, kun mestitsiyhteisöjen alueella vastaava ala oli jopa 62 prosenttia.