Keski-ikäinen mies lähestyy kauppahallissa: ”Ostakaa lehti, tulot menevät Pelastakaa lapset ry:lle.”
Mikä hätä lapsilla on, mietin. Mistä ja miksi heidät pitää pelastaa? Sodat ja väkivalta, nälänhädät, perheen ja perheettömyyden ongelmat… lista on varmasti pitkä, mutta miten voi pelastaa vain lapset? Entäs äidit ja isät, vammaiset, rikosten, huumeiden ja alkoholin uhrit? Tiedän kyllä, näillä on toki omat ry:nsä.
Kuten lääketiede, pelastustoimintakin on jakaantunut lukuisiin erikois- ja suppeisiin erikoisaloihin, ja valitettavasti tämän jakaantumisen uhrikin on sama kuin lääketieteessä: holistinen katse kohteeseen, eli ihmiseen ja ihmisyhteiskuntaan. Jokainen keskittyy oman kohderyhmänsä pelastamiseen usein näkemättä, että eri ryhmien kohtalot menevät vahvasti ristiin ja juuret johtavat samaan ongelmaan. Jotakin on perusteellisesti pielessä yhteiskunnassamme, mutta sormet osoittavat täplää koiran turkissa, tässä se vika on. Huomaamatta jää, että kyseessä onkin dalmatialainen.
Paitsi likinäköisyys, pelastusyrityksiä vaivaa usein myös väärä kohde, aihe tai tapa. Kaikista yleisin on demokratian tyrkyttäminen kehitysmaille. Malli on tietysti se, joka ei toimi edes länsimaissa. Niin kutsuttu demokratia, jonka pintakiillon alta paljastuu suuryritysten ja median huijauspeli. Ironista on se, että usein samat länsimaat estävät väkivalloin tai rahan voimalla korostamansa demokratian kehittymistä köyhissä maissa.
Äskettäin, vuosien odotuksen jälkeen CIA vihdoinkin julkaisi virallisesti ohjelmansa, jolla se esti 50-luvulla kotimaassani Iranissa kehitteillä olleen pääministeri Mosadeghin johtaman demokraattisen liikkeen valtaannousun sabotoimalla sitä kaikin keinoin. Tarkoitus oli estää öljyteollisuuden kansallistuminen ja varmistaa asemyynnin jatkuminen shaahille. Seuraukset ovat olleet traagisia nykypäivään asti ja ne ulottuvat vielä tulevaisuuteenkin.
Iran on vain yksi esimerkki monesta. Demokratia on estetty lähes aina, kun valittu linja ei ole suurvaltoja miellyttänyt. Mutta pelastuisiko maapallon köyhä enemmistö vaikka se oppisikin länsimaalaisten tavoille? Onko länsimainen elintapa tuonut kansoille onnellisuutta? Miksi ns. hyvinvointivaltioiden kansalaiset ovat masennuslääkkeiden suurkuluttajia ja itsemurhatilastojen kärjessä? Perheet hajoavat, lapset juopottelevat, huumeet leviävät, stressaantuneet ihmiset liikkuvat kaduilla kuin kiireiset haamut ja hymy on miltei hulluuden merkki. Aina silloin tällöin jopa pakolaisleiriltä ja tulva-alueilta välitetyissä kuvissa näkyy iloisempia kasvoja kuin Helsingin katukuvassa. Silti uskallamme sanoa, että ottakaa mallia meistä.
Väärinymmärrettyjä pelastuskohteita on paljon. Esimerkiksi lapsikuolleisuus ja lapsityövoima. Molemmat ovat vakavia ongelmia, muttei aina. Alueilla, joilla perheessä on keskimäärin kymmenen lasta, 20 prosentin kuolleisuus ei ole vain luonnollinen, myös perheen ruokapulaa vähentävä asia. On myös todistettu, että elintason ja eliniän kasvu vähentää sekä lasten määrää että lapsikuolleisuutta.
Eikä kaikki lasten työnteko ole tuomittavaa. Monissa kulttuureissa lapset oppivat tulevan ammattinsa auttamalla aikuisia eikä pitkä koulunkäynti ole mahdollinen käytännöllisistä tai taloudellisista syistä johtuen. Usein ongelman ydin on yksinkertaisesti köyhyys. Köyhyyden ratkaisun myötä ratkeavat monet muutkin ongelmat.
Olen hiljattain lahjoittanut rahaa moneen tarkoitukseen veteraaneista Afrikan tulviin ja opettajan lähettämiseen Zimbabween. Moni muu voi varmasti luetella useampiakin kohteita.
Olennainen kysymys, joka usein unohtuu kysyä on se, miksi juuri tavallinen ja yleensä yhteiskunnan keskiluokkaan kuuluva kansalainen joutuu maksamaan nämä laskut? Ehkä vielä olennaisempaa olisi tietää, mistä ne kulut tulevat ja miksi pelastettavia aina riittää ja mihin yhä vaurastuvien länsivaltioiden budjetit hupenevat? Tätä on turha kysyä kun tietää, että moni hätä on itse asiassa rikkaiden valtioiden imperialistisen ja materialistisen maailmankatsomuksen suora tai välillinen seuraus. Kyse on siis jonkinlaisesta ”externalisation” -prosessista humanitaarisella alueella.
Kenties yksi syy siihen, että rahankeräystoiminta erikoistuu, on lahjoittajien tarve korvamerkitä rahat ja ohjata ne eniten sympatisoimalleen kohderyhmälle. Sama ilmiö hallitsee säätiöiden stipendinjakoa, syöpään kuollut haluaa jättää perintönsä syöpätutkimukseen.
Kaikista huolimatta ehdotan harkittavaksi, että kaikki pelastus ry:t yhdistyisivät ja ottaisivat nimekseen esim. ”Pelastamme itsemme ry” tai vaikkapa ”kansallinen dalmatialais -yhdistys”!
ALEXIS KOUROS