Ruoka ei ole vain hyödyke, jota ostetaan ja myydään. Ruoka on ihmisoikeus, jonka puute tappaa. Vuosituhannen päättyessä 840 miljoonalla ihmisellä ei ole ruokaturvaa.

YK:n jäsenmaat lupautuivat vuoden 1996 ruokahuippukokouksessa puolittamaan maailman nälkäisten määrän vuoteen 2015 mennessä. Kokouksen loppuasiakirjassa julistetaan, että ruokaturvan saavuttamisessa tärkein keino on puuttua kauppapolitiikkaan. 2000-luvun nälästä on tullut kauppapoliittinen kysymys.

Nykyinen kauppapolitiikka ei ole auttanut ruokaturvan saavuttamisessa. Ruokaturvalla tarkoitetaan ruuan fyysistä ja taloudellista saavutettavuutta. Vapaassa kaupassa ruuan uskotaan olevan kaikkien saatavilla, jos poistamme esteet sen kaupankäynnin tieltä. Tulos on kuitenkin ollut päinvastainen.

Talouskriiseissään Maailmanpankin ja Kansainvälisen Valuuttarahaston puoleen 80-luvulta lähtien kääntyneet kehitysmaat saivat avuksi rakennesopeutusohjelmat. Ne edellyttivät kaikkien esteiden poistamista viennin ja tuonnin tieltä. Myös maataloustuet oli poistettava.

Kehitysmaiden taloudet avattiin ulkomaiselle kaupalle ja investoinneille, koska tämän uskottiin tehostavan kotimaista tuotantoa ja vaikuttavan positiivisesti pääomapulaan ja teknologian siirtoon. Käytännössä monet kehitysmaat eivät ole pystyneet kilpailemaan ulkomailta tulevien tuotteiden kanssa. Paikallinen tuotanto on surkastunut, työttömyys lisääntynyt ja nälkä kasvanut.

Ruoka tuotteena ja ihmisoikeutena

Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa ruoka nähdään yhtenä kaupankäynnin alueena. Tavoitteena on luoda markkinatalouteen perustuva maatalouskauppajärjestelmä. Ruoka on verrattavissa teollisuustuotteeseen, ja meillä Euroopan unionissa vielä sellaiseen tuotteeseen, jonka tuotanto voi kukoistaa ilmastosta ja maaperästä huolimatta.

Suomi ajaa WTO:ssa yhtenä EU:n maataloustukia nauttivana jäsenmaana sellaista unionin maatalouspolitiikkaa, joka turvaa maatalouden jatkuvuuden myös ns. vaikeissa olosuhteissa. Kehitysmailta tämänkaltaiset mahdollisuudet on viety jo rakennesopeutusohjelmissa.

Globaalissa ruokakaupassa menestyvien on jatkuvasti tehostettava tuotantoaan. Tehostamiskeinot tosin asetetaan usein epäilyttävään valoon, varsinkin ympäristöliikkeiden ja ammattiyhdistysten Suomessa, jossa kaiken lisäksi tärkeä arvo ruualle on sen puhtaus. Ne jotka eivät menesty maailman ruokakaupassa joutuvat tyytymään vahvempien tekemiin sääntöihin. WTO:n päätöksenteon ulkopuolelle käytännön syiden, köyhyyden ja hallinnon kehittymättömyyden takia jäävien kehitysmaiden kannalta ruoka ei myöskään ole ensisijaisesti tuote kaupankäyntiä varten, vaan koko yhteiskunnan olemassaolon elinehto ja ihmisoikeus.

Dumppausta veromarkoilla

Euroopan unioni on merkittävä kauppamahti WTO:ssa, mutta se on jo kauan vaikuttanut kehitysmaihin ennen kaikkea omalla maatalouspolitiikallaan. EU:n veronmaksajien markoista yli puolet menee yhä maatalouden tukemiseen. Maatalouden ylituotantoa taas viedään kehitysmaihin tuotantokustannukset alittavin hinnoin. Tämä on mahdollista vientitukien avulla.

Esimerkiksi Länsi-Afrikkaan EU on dumpannut oman karjataloutensa ylijäämiä. Samanaikaisesti se on tukenut alueen lihatuotantoa. Etelä-Afrikkaan unioni vie alihintaisia vihannessäilykkeitä. Tämä on aiheuttanut paikallisten säilyketehtaiden konkursseja, naisvaltaisten alojen massairtisanomisia ja perheiden toimeentulon romahtamista. Jamaikalle EU vie maitopulveria polkuhintaan. Jamaikan meijereissä on kaadettu tuhansia litroja maitoa maahan. Kilpailu halpatuonnin kanssa on mahdotonta.

Pitäisikö EU:n vientituet sitten poistaa? MTK:ssa vientitukien poistamisen nähdään kääntyvän suomalaisia maanviljelijöitä vastaan. Jaostopäällikkö Jouko Nieminen MTK:sta sanoo, että järjestö ei suostu ottamaan vastuuta siitä, että EU:n maataloustuella tuhotaan kehitysmaiden tuotantoa. Nieminen sanoo, että tukien poistaminen asettaisi suomalaiset viljelijät mahdottomaan tilanteeseen.

Ruokaturva maailmanlaajuiseksi

Ruokaturvan puute huolestuttaa maailman kansalaisjärjestöjä yhä enemmän. Kasvava joukko järjestöjä ajaakin nyt WTO- sääntöihin sitovaa ruokaturvaklausuulia, jonka avulla kehitysmaat voisivat suojella kansalaisiaan nälkää vastaan.

Ruokaturva-erityisehdon turvin valtiot voisivat tukea maatalouttaan aina omavaraisuuteen asti, mutta ylituotantoa tai vientiä ei saisi tukea. Ruokaturvaklausuuli nähdään myös keinona lopettaa esimerkiksi EU:n maatalouden ylituotannon dumppaus kehitysmaihin.

Suomessa järjestöt eivät ole vielä laajasti ymmärtäneet, että ruokaturvassa ei ole kysymys ainoastaan paikallisen tason tuotannon kehittämisestä, vaan siihen liittyvät olennaisesti myös EU:n vientituet, kauppa, investoinnit ja jopa patentoinnit. Ruokaturva-käsitteen avaaminen ja linkkien löytäminen järjestöjen nykyiseen toimintaan voivat johtaa uudenlaiseen nälänpoistotyöhön.

MIA PAJU