Sisällissodan kauheudet kokeneet guatemalalaiset aloittavat uutta elämää muovisten seinien suojissa.
Maastoauto vääntyy vaivalla mutaista tietä eteenpäin. Noin tunnin päässä pohjoisguatemalalaisesta Floresin kaupungista löytyy sinihuppuisten, laminaattikattoisten talojen kylä: C.P.R. – Comunidades Populares en Resistencia, Vastarinnan kansankommuuni.
”Tämä on kaupunkimme pääkatu”, Nicolas Melendez sanoo ja näyttää edessämme leviävää liejuista polkua.
Satakuusitoista perhettä on asunut mutaisella pellolla liejuisen maantien varressa kuukauden päivät. Muovitalojen vieruksille on hiljattain alkanut syntyä perheiden omia pikkuviljelyksiä.
Kansankommuunin ihmiset joutuivat pakenemaan vuonna 1983, kun heidän kotikylästään tuli sissien ja armeijan välisen sodan näyttämö. Armeija sotki yhteisön sisseihin, vaikkei yhteisöllä ollut mitään tekemistä maan aseellisen konfliktin kanssa.
Kissa ja hiiri -leikki Guatemalan armeijan kanssa kesti yhteensä viisitoista vuotta. Yhteisö siirtyi vuorilla ja viidakossa paikasta toiseen armeijaa piileskellen.
”Kukaan ei ollut valmistautunut tapahtuneeseen! Olimme lähteneet pakoon siltä seisomalta, ilman mitään omaisuutta”, Melendez kertoo.
Guatemalan armeijan kuolemanpartiot koulutettiin sisällissodan aikana tappamaan. Kuolemanpartion sotilaat turrutettiin tunteilta pakottamalla heidät katsomaan ensin eläinten, sitten ihmisten kiduttamista. Mikään ei saanut sotilaista tuntua miltään.
”Olen nähnyt omin silmin, kuinka kuolemanpartion sotilaat raiskasivat kaksi teini-ikäistä tytärtä äidin silmien alla. He silpoivat tyttöjen rinnat, leikkasivat kädet irti ja viilsivät rintalastat auki tyttöjen ollessa elossa. Lopuksi he riistivät naisen sylistä tämän pienen vauvan ja paiskasivat sen maahan”, järkyttynyt Santiago Carlos Daldón kertoo.
Luonnon armoilla ja ehdoilla
Kansankommuunilla oli viidakossa johtaja ja ihmisten kesken vallitsi solidaarisuus, muun muassa ruoka hankittiin yhdessä. Sääntöjen rikkomisesta seurasi yhteisön yhdessä määräämä rangaistus.
”Joskus onnistuimme saamaan käsiimme siemeniä ja kylvimme niitä. Sitten oli taas paettava. Meidän oli pakko syödä apinoita, kilpikonnia, liskoja – ilman suolaa! Nyt syömme hedelmiä ja papuja, koska meidän ei tarvitse enää tappaa eläimiä henkemme pitimiksi”, Melendez sanoo.
Luonnon armoilla ja ehdoilla elänyt yhteisö kunnioittaa luontoa. Puiden loppuessa on istutettava uusia taimia. Ympäristön suojelusta viestivät myös kaupunkiin levitetyt jäteastiat: käytetyille paristoille, lasille ja muoville on omat roska-astiansa. ”Tämä paikka on nyt meidän. Maapalstalla on meille valtava merkitys, sillä olemme kärsineet valtavasti saadaksemme sen”, Melendez sanoo.
Hallitus on lahjoittanut yhteisölle kaivon ja Euroopan unioni materiaaleja talojen rakentamiseksi. Katot ovat jo paikallaan, mutta seinät puuttuvat ja niiden paikalla lepattavat siniset muovit.
Auto lapsille uusi tuttavuus
Vuonna 1994 Ihmisoikeuksien toteutumista valvova YK:n Guatemala-operaatio Minugua ja muut kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt löysivät tuntemattoman yhteisön viidakosta.
”Meitä ei näkynyt kartalla missään. Hallituskin ilmoitti raporteissaan, ettei vuorilla asu siviiliväestöä”, Melendez kertoo.
Yhteisön päätös lähteä vuorilta kypsyi hiljalleen. Ensin pääkaupunkiin lähti 15 perheen delegaatio neuvottelemaan maanlunastuksesta.
Kommuunin perheissä on keskimäärin 67 lasta. Monet lapsista syntyivät viidakossa.
”Vuorilta lähtiessämme olimme aluksi surullisia, koska viidakko oli suojellut meitä. Kun lähestyimme kaupunkia, lapset alkoivat pelätä. He eivät koskaan olleet nähneet autoja, Melendez sanoo.
Opetusmetodit kehitettiin itse
Vuorilla lapsia oli opetettu mahdollisuuksien mukaan. Opetusmetodit oli kehiteltävä itse, koska opetukseen tarvittavia välineitä ei ollut. Aakkoset opetettiin oman elinpiirin sanoilla; esimerkiksi q-kirjain slangisanalla quce, sotilas.
”Meitä on kritisoitu opetusmetodeistamme, muta minkäs teet kun kaikki elämässä liittyi jotenkin sotaan ja väkivaltaan”, yhteisön lasten opetuksesta vastannut 22-vuotias Juán Carlos Herrera sanoo. Hän haaveilee yhteisönsä historian kirjoittamisesta.
”Lapset pelkäsivät paljon. Aina kun kuului ääniä, heidän keskittymiskykynsä herpaantui. Vaaran lähestyessä oli pakattava kirjat reppuun ja juostava pakoon.”
”Haluan, että lapset saavat tietää totuuden. Vain niin heistä voi kehittyä tiedostavia ihmisiä”, Herrera sanoo.
Hän tietää, että viidessätoista vuodessa teknologia on mennyt huimasti eteenpäin ja toivoo siksi yhteisönsä lasten pääsevän vielä mukaan uusien vaatimusten maailmaan.
”Aikuisista suurin osa on käynyt ala-asteen, jotkut vain osan siitä. Mutta kun näkee todellisuuden sellaisena, kuin sen olemme joutuneet näkemään, oppii enemmän kuin missään koulussa yhteensä.”
Kollektiivinen elämänmuoto selviytymiskeinona Yhteisö loi viidakossa elämäntavan, joka perustui kaiken minimoimiseen ja kollektiivisuuteen. Jokaista kolmeakymmentä henkeä kohden oli yksi keittiö, jolla oli ruuan valmistukseen tarvittavat perustarvikkeet – mahdollisimman vähän, sillä uusi pikainen lähtö saattoi olla edessä.
”Naisille elämä viidakossa oli vielä vaikeampaa kuin miehille”, Herrera sanoo.
23-vuotias Anamaría kertoo naisten perustamasta yhdistyksestä, jossa sovittiin kasvimaaviljelystä, jauhojen hankinnasta, kananhoidosta, tavaroiden jakelusta, terveydenhuollosta ja koulutuksesta.
Nyt tuota systeemiä jatketaan sovellettuna. Uudessa kaupungissa kukin perhe elää omassa taloudessaan, mikä on yhteisön jäsenten elämässä suuri muutos.
ANNI VALTONEN, HELI SAARELA
El Petén, Guatemala