Heinäkuun 19. päivä on 20 vuotta sandinistien vallankumouksen jälkeen Nicaraguassa edelleenkin kansallinen juhlapäivä. Sekä hyvässä että pahassa kyseinen päivä jäi ikuiseksi merkiksi nicaragualaiseen kalenteriin.
Kansannousun aikaan vuonna 1979 noin puolet nicaragualaisista eli köyhyydessä ja työttömyyden laskettiin olevan noin 40 prosenttia. Vallankumoukselliset eivät nousseet ainoastaan puolustamaan köyhien taloudellisia etuja vaan lähes 20 vuotta kestänyt sissisota kaatoi myös yhden Latinalaisen Amerikan epäinhimillisimmistä, pitkäikäisimmistä ja verisimmistä diktatuureista. Kansa nousi barrikadeille myös vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta.
Sodan jälkeen sandinisteilla oli käsissään lähes täysin raunioitunut maa, jonka tuotannollinen toiminta oli miltei kokonaan pysähdyksissä. Paetessaan aseveli Stroessnerin luo Paraguayhin diktaattori Somoza tyhjensi vielä valtionkassan viimeisetkin pesot.
Ensin maahan muodostettiin viisijäseninen jälleenrakennuksen komitea, mutta se hajosi erimielisyyksiin aika nopeasti. Sen jälkeen maata johtaneet yhdeksän komentajaa muodostivat maahan vallankumoushallituksen johdon, Junta directiva nacionalin, joka pyrki kaikkivoipaisuuteen lähes kaikilla tuotannon ja yhteiskuntaelämän eri aloilla. Usein nuorilla comandanteilla verbaalista retoriikkaa oli kuitenkin enemmän kuin eri alojen ammattitaitoa.
Contrasota vei voimat
Vuosijuhlan kynnyksellä antamassaan haastattelussa ex-presidentti ja komentaja Daniel Ortega on sanoi, että sandinistihallitus olisi halunnut tehdä paljon enemmän maansa hyväksi ja että Nicaraguasta olisi muodostunut yhteiskunnallinen ja taloudellinen esimerkki koko maailmalle, jos maata ei olisi ajettu sisällissotaan ja pakotettu puolustautumaan.
”Sota teki tyhjäksi kaikki”, Ortega tiivisti.
Maassa järjestettiin vaalit 1984, jotka sandistit voittivat ylivoimaisesti. Hysteerisesti kommunismin pysäyttämiseen Keski-Amerikassa tähdännyt Reaganin johtama Yhdysvallat masinoi vasemmistolaista sandinistihallintoa vastaan contra-armeijan, joka lähes koko 1980-luvun teki hirvittävää jälkeä maassa. Ihmishenkiä sodassa menetettiin noin 50 000, heistä valtaosa oli siviilejä, naisia ja lapsia.
Maaseudun tyytymättömiä – ja osaksi tietämättömiä – talonpoikia riveihinsä värvänneet palkkasotilaat aiheuttivat sabotaasi-iskuillaan maan taloudelle arviolta kolmen miljardin dollarin vahingot. Erään arvion mukaan Reaganin hallinto laittoi contra-armeijan ylläpitoon ja operaatioihin vuosien aikana kaiken kaikkiaan 15 miljardia dollaria. Vertailun vuoksi todettakoon, että Nicaraguan tämän vuoden budjetti yltää hädin tuskin 800 miljoonaan dollariin.
Eräänlaiseen sosialismin ja kapitalismin symbioosiin pyrkinyt hallitus sai sympatian lisäksi myös runsaasti taloudellista ja solidaarista ulkomaista tukea lainojen, kehitysavun ja kansalaisjärjestöjen yksittäisten projektien muodossa.
Sandinistivallankumouksen tunnustetuimpiin saavutuksiin kuuluu 1980-luvun alussa toteutettu lukutaitokampanja, jolla myös maaseudun köyhät saatiin koulun penkille ja Nicaraguan lukutaitoprosentti nousi lähelle länsimaista tasoa. Terveydenhuollon alueella saavutettiin tuloksia, suureksi osaksi ulkomaisen avun ja ammattivoimien turvin. Mutta esimerkiksi maalle ja erityisesti maatyöläisille tärkeän maareformin toteuttaminen takkusi kuitenkin pahasti.
Sandinistivallankumouksen suurin ansio löytynee ehkä kuitenkin henkiseltä puolelta: tavalliset nicaragualaiset saivat sen kautta äänen, jota heille ei tällä vuosisadalla diktatuurin oloissa koskaan suotu. Vallankumous mahdollisti Nicaraguan kasvun kohti demokratiaa.
Rintama hajoaa osiin
Sandinistirintama toimi näennäisesti yhtenäisenä sodan loppuun 90-luvulle saakka, vaikka ensimmäiset vakavat säröt rintaman yhtenäisyyteen lyötiin jo alkuvaiheessa, kun alkuperäiseen johtoon kuulunut Violeta Barrios de Chamorro erosi johtoryhmästä syyttäen sitä marxilais-leninistiseksi klikiksi ja Kuuban totalitaarisen esimerkin seuraajaksi.
Doña Violetasta tulikin 80-luvulla sandinistien vastaisen opposition keulakuva ja Daniel Ortega joutuikin luovuttamaan hänelle presidentinnauhan keväällä 1990. Tappiosta tyrmistynyt sandinistijohto junaili vaalien jälkeen kansallistettua valtionomaisuutta puolueen ja perustamiensa yhtiöiden nimiin. Piñataksi kutsuttua skandaalia puidaan edelleenkin.
Parlamentissa sandinistit ovat pysyneet maan merkittävimpänä oppositiovoimana yli kolmanneksen osuudella äänisaaliista. Puolue on tätä nykyä pirstaloitunut moneen eri fraktioon ja esimerkiksi yhdeksästä komentajasta ainoastaan kaksi, Daniel Ortega ja entinen sisäministeri Tomás Borge jatkavat aktiivisesti alkuperäisen sandinistirintaman johdossa.
Nyt Nicaraguan taloudellinen tilanne on oikeistolaisen, niin ikään korruptioskandaaleissa jo moneen otteeseen ryvettyneen Arnoldo Alemanin johtaman hallituksen aikana huonompi kuin koskaan ennen: lähes 70 prosenttia työikäisestä väestä on työttömänä; katulasten, prostituoitujen ja lukutaidottomien ihmisten määrä on jatkuvassa kasvussa.
Hurrikaani Mitch romahdutti jo ennestään huonoissa kantimissa olleen kotimaisen tuotannon. 3 500 ihmishengen vaatineen ja vajaan miljoonan ihmisen kodittomaksi ajaneen Mitchin aineelliset tuhot arvioidaan 1,5 miljardiksi dollariksi.
KIMMO LEHTONEN