Länsi-kalimantanilaiset kansalaisjärjestöt kysyvät, ovatko alkuperäisasukkaat häviämässä sukupuuttoon Indonesian kehityksen huumassa. Jos uhatut dayakit menettävät metsänsä ja maansa, ei heillä ole enää mitään, millä pitää yllä kulttuuri-identiteettinsä.
Borneon saarella sijaitsevalla Indonesian Kalimantanilla sijaitsevat laajat, maailman vanhimmat ja rikkaimmat sademetsät. Saarta asuttavat alkuperäisasukkaat dayakit, jotka elävät perinteisesti luontaistaloudessa. Nyt Kalimantanin metsät ovat kuitenkin häviämässä nopeaa vauhtia.
Indonesialaisen kansalaisjärjestön Walhin mukaan Kalimantanin metsiä tuhottiin vuosina 1982-90 yli 600 miljoonaa hehtaaria. Suurimpia syitä luonnonmetsien häviämiseen ovat avohakkuut, puupellot ja muu teollinen toiminta. Lisäksi metsäpeitettä kuluttavat muun muassa valtion siirtolaisohjelmaan osallistuvat jaavalaiset ja maduralaiset. Myös dayakit itse polttavat tai hakkaavat metsiä toimeentuloa etsiessään.
Metsäyhtiö Ensoa on pidetty suomalaisen metsäosaamisen malliesimerkkinä ulkomailla. Länsi-Kalimantanilla yhtiö (EFD) etsii ruohottuneita maita (alang alang) istuttaakseen niille akaasiaa. Enso kertoo myös neuvottelevansa ensin dayakien kanssa maa-alueista. Yhtiö toimii yhteistyössä kahden indonesialaisen yhtiön, P.T Gudang Garamin ja P.T Inhutani III:n kanssa. Yhdessä ne muodostavat Finnantara Intiga -plantaasiyrityksen.
Finnantara Intiga on saanut Indonesian valtiolta 300 000 hehtaarin maa-alueen käyttöönsä Länsi-Kalimantanilla, akaasiaa istutetaan noin 100 000 hehtaarille. Maankäytön suhteen Enso on saman ongelman edessä kuin UPM-Kymmenekin Riaussa; Indonesiassa paikalliset tapaoikeusyhteisöt (adat) pitävät maata omanaan perinteen mukaan, mutta Indonesian hallitus jakaa näitä maita yritysten käyttöön ”kansallisten intressien” takia. Indonesiassa tätä käytäntöä on jyrkästi kritisoitu tutkijoiden ja kansalaisjärjestöjen keskuudessa.
Vaihtoehtoina köyhyys ja plantaasit
Enso ja Finnantara Intiga ovat hyvin tunnettuja Länsi-Kalimantanilla. Valtion virkamiehet ja jotkut dayakit tai papit suhtautuvat myönteisesti metsitysprojekteihin. Länsi-kalimantanilaisten kansalaisjärjestöjen Dayakologi-instituutin ja Pancur Kasih:in ja LBBT:n (Institute for Community Legal Resources Empowerment) mukaan Finnantara Intiga on kuitenkin uhka dayakeille. Miksi näin?
Dayakit elävät metsästä ja metsälle. He harjoittavat kiertävää riisinviljelyä ja palaavat aina kymmenen vuoden välein samalle riisipellolle. Dayakien tarvitsee harvoin kasketa uusia metsäalueita. Riisipellot periytyvät perheittäin, ja kaskeaminen on tarkasti kontrolloitua. Dayakit elävät myös metsästämällä ja kalastamalla. He saavat yrttejä ja muita syötäväksi kelpaavia kasveja metsistä, joita ei tapaoikeuden mukaan saa hakata tai polttaa ollenkaan. Ilman metsiä ei ole dayakeja, sanotaan.
Dayakien ja kansalaisjärjestöjen edustajien mukaan alang alang -maille voidaan istuttaa uudelleen kumipuita. Maa tervehtyy itsekseen. Dayakit ovat perinteisesti saaneet elantonsa keräämällä kumia. Näin ollen Enson uudelleenmetsitysprojekti tuntui monista oudolta. Eivätkö dayakit tienneet kaikkein parhaiten miten metsittää ja hallinnoida luontoa ympärillään?
Hämmennystä herätti myös uuden sellutehtaan rakennussuunnitelma (v. 2003) Kapuas-joen varrelle. Joen varrella asustaa satoja tuhansia ihmisiä, jotka jatkuvasti käyttävät joen vettä. Kansalaisjärjestöt pelkäsivät tehtaan aiheuttamia saasteita.
Dayakit ovat kokeneet jo vuosia tulleensa syrjityksi ”kehityksen” takia. He samaistivat yrityksen valtion virkamiehiin. Dayakien mukaan heidän tuli luovuttaa maansa yritykselle, muuten he valtion virkamiesten ja poliisin mukaan vastustivat ”kehitystä”. Joissain tapauksissa dayakeja oli ilmeisesti uhkailtu. Kyläläiset kertoivat myös Finnantara Intigan toimeenpanemasta murhasta.
Ongelmia aiheuttavat myös yrityksille töihin tuodut siirtolaiset. Monet juovat runsaasti alkoholia, etsivät prostituoituja ja pelaavat uhkapelejä. Tämä herättää närkästystä dayakien keskuudessa. Lopulta syntyy konflikteja, joilla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa.
Kun metsäyritykset laajentavat toimintaansa Länsi-Kalimantanilla, yhä useammat dayakit joutuvat valitsemaan köyhyyden ja plantaasityön välillä. Kun ei ole maata mitä viljellä, pitää mennä yritykselle töihin. Joillekin dayakeille työ suuressa yrityksessä saattaa merkitä sosiaalista statusta. Monelle se merkitsee nöyryytystä ja kulttuuri-identiteetin menetystä.
ANU LOUNELA