James Tobinin mukaan nimetty veroehdotus voisi avata maltillisen tien radikaaleihin ja pitkälle meneviin demokraattisiin ja sosiaalisiin uudistuksiin maailmassa.

Uusliberalistinen globalisaatio on saanut aikaan juuri sen mitä kriitikot ovat aina pelänneet: lisääntyvän eriarvoisuuden ja vieraantuneisuuden lisäksi maailmanlaajuinen talousjärjestelmä on 30-luvun pulan kaltaisen kriisin partaalla.

Monin paikoin Kaakkois-Aasiaa, Venäjää ja Latinalaista Amerikkaa tilanne on jo nyt aivan tarpeeksi synkkä. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on eletty syvenevää pula-aikaa jo pari vuosikymmentä. Sielläkin, missä tilanne on taloudellisesti parempi, ovat sekä hallitukset että kansalaiset kyllästyneet olemaan arvaamattomien finanssimarkkinoiden armoilla.

Pörssikriisit nostivat idean keskusteluun

James Tobinin ehdottama vero korjaisi tilannetta. Tekemällä lyhytaikaiset, pienillä marginaaleilla pelaavat sijoitukset kannattamattomiksi Tobinin vero vakauttaisi maailman finanssimarkkinoita ja lisäisi hallitusten talouspoliittista riippumattomuutta. Samalla se toisi valtavat tulot maailmanyhteisölle. Nämä tulot vapauttaisivat monet järjestöt rikkaiden länsimaiden – erityisesti Yhdysvaltojen – painostuksesta ja antaisivat myös mahdollisuuden globaalin talous- ja sosiaalipolitiikan kehittämiseen.

Tobin ehdotti valuuttatrans-aktio-veroa ensi kertaa luennoillaan Princetonin yliopistossa 1972. Luennot julkaistiin pari vuotta myöhemmin. Taustalla oli Bretton Woods-järjestelmän mureneminen 70-luvun alussa ja siirtyminen kelluvien valuuttakurssien järjestelmään. 1978 Tobin piti tärkeän puheen ja julkaisi artikkelin, joka keskittyi pelkästään veroideaan.

Tobin tokaisi jälkeenpäin, että ”se ei saanut edes väreitä tyynen veden pintaan”. 1970-luvun amerikkalaiset taloustieteilijät uskoivat vankkumattomasti ”vapaiden markkinoiden” ihmeitä tekevään voimaan.

Ehdotus on noussut uudelleen esille 90-luvulla, nyt paljon voimallisemmin kuin aiemmin. Ensin tuli lokakuun 1987 pörssiromahdus, jota seurasivat syyskuun 1992 spekulatiiviset aallot, jotka melkein tuhosivat Euroopan rahajärjestelmän. Jopa Economist, ylikansallisen pääoman tuntoja heijasteleva lehti, totesi syksyllä 1992, että ”monien hallitusten taloustieteilijät ovat varmasti kaivaneet Tobinin klassisen artikkelin esiin pölyttyneiltä hyllyiltä”. Vuosikymmenen lopun paljon syvempi kriisi on lisännyt kiinnostusta entisestään.

Poliittinen tuki lisääntyy

Tobinin vero on löytänyt kannatuspohjaa eniten Ranskassa ja Kanadassa, joissa on ollut paljon uusliberalistisen globalisaation (ja amerikanisaation) vastustusta, sekä hieman yllättäen myös Australiasta, jossa uusliberalistisia ohjeita on muuten noudatettu hyvinkin tunnollisesti. Vuonna 1997 alkanut maailman talouskriisi, jonka keskeisenä aiheuttajana ovat olleet finanssimarkkinoiden spekulantit, on tehnyt Tobinin verosta entistäkin olennaisemman asian.

Kanadan hallitus on yrittänyt ajaa Tobinin veroa G 7 -maiden kokouksissa ja teetti jo 1994 myös tutkimuksen veron yksipuolisesta soveltamisesta. Ranskassa vero on saanut laajaa kannatusta parlamentissa asti, ja pääministeri Lionel Jospin ilmoitti vaalikampanjassaan olevansa senkaltaisen ratkaisun takana.

Ranskassa ay- ja kansalaisjärjestöt ovat myös perustaneet veroa ajavan, nyt jo laajan ja vaikutusvaltaisen, kansainväliseksikin levinneen verkoston ATTAC:n (Association pour une Taxe sur les Transactions financi?res pour l’Aide aux Citoyens). ATTAC syntyi Le Monde Diplomatique -lehdessä joulukuussa 1997 julkaistun ”Riisukaamme markkinat aseista”-artikkelin pohjalta. Virallinen perustamishetki oli kesäkuussa 1998.

Myös Australian hallituspuolue on ottanut varovaisesti kantaa veron puolesta. Samoin ovat tehneet monet puolueet eri maissa, esimerkiksi Euroopan vihreät – ja myös Suomen Vihreä Liitto toukokuun 1998 puolueohjelmassaan.

Vero tuottaisi satoja miljardeja

Taloustieteilijänä Tobinia itseään kiinnosti ennen kaikkea veron vaikutus ”makrotaloudelliseen tehokkuuteen”. Monia muita on kiinnostanut enemmän se, mihin veron tuottoa voitaisiin käyttää.

Reilusti alle prosentin vero tuottaisi maailmanyhteisölle satoja miljardeja dollareita vuodessa. Vertailun vuoksi sanottakoon, että esimerkiksi YK:n perusbudjetti on 8 miljardia, länsimaiden kehitysapu 50 ja kehitysmaiden velanhoitokustannukset 100 miljardia dollaria vuodessa.

Tobinin veron tuotot ovat siis valtavan suuria nykyisin käytössä oleviin voimavaroihin verrattuna. Vero voisi myös vapauttaa valtioiden YK- ja kehitysapuvaroja muihin tarkoituksiin. Silti sillä ei pitäisi olla juuri mitään vaikutusta reaalitaloudelliseen toimintaan – sellaiseen, joka tuottaa investointi- tai kulutushyödykkeitä tai palveluita kansalaisille.

Mikä mielenkiintoisinta, Tobinin vero avaa myös poliittisia mahdollisuuksia. Jos Tobinin vero ymmärretään globaaliksi veroksi – siitä huolimatta, että valtiot keräävät sen ja saavat pitää tuotosta osan – se synnyttää kokonaan uuden poliittisen tilanteen: maailmanyhteisöllä on käytössään varoja, jotka eivät ole välittömästi riippuvaisia valtioiden budjettipäätöksistä. Niinpä YK:n tai Bretton Woods-instituutioiden ei tarvitsisi enää olla Yhdysvaltain presidentin ja kongressin kädenväännön armoilla, eikä kenellä muullakaan enää voisi olla etuoikeutta yksin päättää niistä periaatteista, joiden mukaan maailmantaloutta hallinnoidaan.

Toisin sanoen Tobinin vero avaisi kysymyksen maailmantalouden hallinnan ja hallinnan oikeutuksen periaatteista. Länsi, ja erityisesti Yhdysvallat, on ajanut kaikkialle periaatetta dollari ja ääni. Yhdysvalloilla on vielä varmuuden vuoksi veto-oikeus. Laajan tulkinnan mukainen Tobinin vero edellyttää myös demokraattisia reformeja.

Suomi edelläkävijäksi?

Suomi voi ryhtyä edelläkävijäksi Tobinin veron käyttöönotossa. Sen ideana olisi se, että Suomi saisi nopeasti seuraajia sekä EU:n sisällä että sen ulkopuolella. Nykyisessä reaalipoliittisessa tilanteessa Saksan ja Ranskan saaminen veron taakse on hyvin todennäköistä. Tavoitteena tulisi olla maailman kolmen finanssikeskuksen, Euroopan unionin, Yhdysvaltain ja Japanin voittaminen transaktioveron kannalle.

Toki tämä yksipuolinen toteutus olisi tuomittu jäämään lyhytaikaiseksi. Siihen on kaksikin syytä. Ensinnäkin Suomen markka korvataan eurolla laskennallisena valuuttana jo 1999 alusta ja kaikissa suhteissa vuoteen 2002 mennessä eli markan pohjalta ei ole kovin paljon aikaa toimia. Toinen syy on se, että yleisten tutkimustulosten valossa se vähänkään pitempiaikaisena järjestelynä johtaisi siihen, että valtion kontrollin ulkopuolelle luotaisiin sellaisia markkinoita, joissa markkaa vaihdettaisiin ja pystyttäisiin siten kiertämään veroja. Myyntijärjestelmien kehittely tosin veisi aikaa.