José Francisco Dias työskentelee tunnin kerrallaan. Hän aukaisee työkalupakkinsa nurmelle: ilman pyöreään varteen kiinnitetyn ufon näköistä metallinpaljastinta se voisi kuulua puutarhurille. Hän sanoo, että työn raskain vaihe on raivainpuikon käyttö. Asento on kumara, sellainen, että selkää rupeaa ajan kanssa särkemään. Tunnin täysi keskittymistä on paljon, kylliksi, ja työpari tulee jatkamaan siitä, mihin Dias jäi. Kaksi miestä vuorottelee kepein rajatulla tontillaan niin, että päivässä raivaustunteja kertyy neljä. Jos miehet eivät syystä tai toisesta voi käyttää metallinpaljastinta, he etenevät päivässä ehkä muutaman metrin.

Työtä tehdään neljän viikon ajan arjet ja pyhät, sitten pidetään kahden viikon tauko, jolloin raivaajat pääsevät leiriltä koteihinsa. Miinanraivaajan palkka on 550 markkaa kuussa. Sen lisäksi raivaaja saa noin 220 markkaa ruokarahaa. Miehet hankkivat koko kuukauden muonansa etukäteen pienissä ryhmissä ja kokkaavat yhdessä. Jos he suunnittelevat ostoksensa hyvin, ruokaraha riittää henkilökohtaisiin kuluihin ja palkka säästyy perheelle. Telttaleirissä luotetaan papuihin ja riisiin.

Diasilla on vaimo ja kaksi lasta, jotka asuvat Teten kaupungissa. Dias itse kiertää Norsk Folkehjelpin ”sapadorina” Mosambikin kolmessa keskisessä maakunnassa. Hän soti samoilla seuduin puolet viime vuosikymmenestä. Hänet värvättiin Frelimon riveihin kuljetuspuolelle suunnilleen suoraan peruskoulusta.

Dias on perheensä ainoa poika ja siksi hänet päästettiin vuonna -90 siviiliin. Häntä onnisti toisenkin kerran, kun hänet hyväksyttiin ensimmäiselle miinanraivaajakurssille. Hän aloitti raivaajana heinäkuussa -93.

Aluksi häntä pelotti. Miinanraivaus oli Mosambikissa uusi asia; vain päinvastainen toimitus tunnettiin. Työhön harjaantuminen ja täsmällinen metodi kuitenkin hälvensivät pelon. Sitä paitsi miinakentillä vallitseva sotilaallinen komento oli Diasille entuudestaan tuttua.

Nykyään Dias pelkää sitä, että työ loppuu ja hänen on etsittävä jostakin uutta. Se on seudulla hyvin vaikeaa.

Erja-Outi Heino