Kun puhutaan pohjoisen ja etelän välisestä jaosta ja epätasa-arvoisen talouden epäoikeudenmukaisuuksista, on keskusteltava myös ympäristön kestävästä kehityksestä ja sen vaikutuksista talouteen.
Pohjoisessa poliitikkojen ja kansalaisten enemmistön mielenkiinto näyttää kohdistuvan jaon seurauksiin: kansalaissotiin, nälänhätään, kasvavaan köyhyyteen, kulkutauteihin, talouspakotteisiin, pakolaisiin, hätäapuun ja moniin muihin oireisiin.
Omahyväinen poliittinen ajattelu on sokaissut heidät niin, etteivät he pysty näkemään pohjoisen ja etelän välistä jakoa edelleen laajentavien kehityssuuntien syitä, merkityksiä ja syvempiä seurauksia. Sen sijaan että yritetään myönteisesti miettiä, kuinka ongelmat voisi ratkaista lopullisesti, kylvetään epäuskoa ja esitetään ennalta laskelmoituja toimenpiteitä, mikä pitkällä tähtäimellä vain pahentaa tilannetta.
Suuren velkataakan ja kaupan heikentyneiden ehtojen vaikutukset sekä etelän luonnonvarojen vähenemisen vuoksi tapahtuva taloudellisten kustannusten nousu ovat syitä esitettyihin oireisiin.
Kuitenkin pohjoisessa korostetaan, että ongelman kiireellisyys on ymmärretty ja sitä yritetään lähestyä. Meneillään on kunnianhimoisia hankkeita, missä kaadetut puut korvataan uusilla, ylävirran eroosion täyttämät padot puhdistetaan, pohjavettä pumpataan kasteluun aavikoitumisen estämiseksi ja saastunutta maata sekä ilmaa puhdistetaan.
Monissa kehitysmaissa tilanne kuitenkin selvästi pahenee eikä sitä pystytä parantamaan, koska monessa tapauksessa ongelmien taustalla ovat jo aiemmin epäonnistuneet hankkeet. Menneiden virheiden unohtaminen ja niiden toistaminen on anteeksiantamaton teko.
Syitä tällaiselle anteeksiantamattomuudelle ovat luonnonvarojen puutteen — köyhyyden ollessa joskus sekä luonnon tuhoutumisen syy että seuraus — lisäksi muiden muassa suurpääoman poliittiset ja taloudelliset edut, eri tahojen päällekkäisyys, sekä pohjoisen että etelän päättäjien byrokraattinen tehottomuus ja lyhytnäköisyys.
Tärkein syy kenties kuitenkin on siinä, että on yksinkertaisesti vaikeaa käsitellä kaikkia niitä suhteellisen pienimuotoisesti luonnonvaroja käyttäviä tahoja, jotka yhdessä ovat suurelta osin vastuussa ympäristön heikentyneestä tilasta.
Ympäristökysymysten perinteinen hoitotapa on sijoittaa hankkeisiin, joilla on ensisijaisesti ympäristöllisiä tavoitteita, kuten uudelleenmetsitys tai viemäröintityöt, tai varmistaa, että muissa hankkeissa otetaan huomioon ympäristöä haittaavat vaikutukset.
Tällainen hankkeesta toiseen etenevä lähestymistapa sinällään on kuitenkin riittämätön ja sitä täytyy täydentää kattavammilla ja laajemmilla ohjelmilla. Lähestymistapa, joka keskittyy yksittäisiin parantaviin ratkaisuihin pikemminkin kuin taustalla oleviin syihin, ei kykene puuttumaan varsinaisiin ongelmiin. Näillä vuorostaan on paljon enemmän tekemistä yhteiskunnan toiminnan kuin vähenevien luonnonvarojen teknisten puolien kanssa.
Ympäristöä koskevat päätökset liittyvät keskeisesti sosiaalipolitiikan ja makrotalouden kysymyksiin, erityisesti mainittakoon maanviljely, energia ja teollisuus, koti- ja ulkomaiset investoinnit, verotus-, raha- ja kauppapolitiikka, tulonjako ja suunnittelu.
On käynyt selväksi, että hankkeesta toiseen etenevä lähestymistapa ei olekaan niin tehokas kuin on luultu. Jos kuvitellaan, että sen kustannukset — jonka maksajina ovat etelän köyhien yhteisöjen enemmistö ja pohjoisen veronmaksajat — jollain tavoin vaivaavat maailmaa ja erityisesti päätöksentekijöitä, kyse on korkeimman asteen yhteiskuntaeettisestä tekopyhyydestä.
Etelä tarvitsee hankkeesta toiseen etenevän lähetymistavan rinnalle toista, joka yhdistää ympäristön ja luonnonvarojen hoidon suoraan talous- ja sosiaalipolitiikkaan. Tähän on kaksi tietä: (a) käynnistetään investointiohjelmia, jotka tukevat ympäristöön ja luonnonvaroihin liittyviä tavoitteita ja (b) toteutetaan sellaista taloudellista, sosiaalista ja hallinnollista politiikkaa ja aloitteita, jotka vaikuttavat valtion laitosten, tärkeimpien luonnonvarojen käyttäjien ja lukemattomien luonnonvaroja pienemmässä määrin käyttävien ympäristöasenteisiin.
Jotta yllämainitut kaksi kohtaa toteutuisivat, on löydettävä paitsi teknisesti parempia keinoja, mutta pohjoisen päättäjien on erityisesti tunnettava paremmin: (1) luonnonvarojen vähenemisen luonne, dynamiikka ja vakavuus, kun niitä tarkastellaan taloudellisin ja sosiaalisin perustein, mukaanlukien uhanalaisten ryhmien ja tulevien sukupolvien hyvinvointi; (2) luonnonvarojen vähenemisen taustalla piilevät sekä humaanit että luontoon liittyvät syyt; (3) mahdollisuudet vaikuttaa tilanteeseen taloudellisesti, sosiaalisesti ja hallinnollisesti sopivin tavoin.
Hikloch Ogola
Kirjoittaja on Suomessa asuva tansanialainen ympäristö- ja kehityskysymyksiin perehtynyt toimittaja.