Maailmanpankissa lähdettiin torvien soidessa sotaan maailman köyhimpien maiden velkaongelman voittamiseksi vuonna 1996, jolloin pääjohtaja James Wolfensohnin suulla ennustettiin projektin hipovan maanpäällistä ihmettä.

Pari vuotta on kulunut, ja rikkaat velkojamaat eivät ole tähän päivään mennessä kyenneet sopimaan velkaantuneimpien maiden riittävästä ja nopeasta velkahelpotuksesta.

Aluksi useimmat kansalaisjärjestöt myötäilivät epäuskoisen toiveikkaina Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston suunnittelemaa HIPC-velanleikkausohjelmaa, jonka lähtökohdissa otettiin huomioon köyhien maiden kaikki velat. Turhautuneena voi nyt kuitenkin tehdä havainnon, että köyhimpien maiden velka on vuosi vuodelta kasvanut entisestään.

Kansalaisjärjestöt ovatkin kahden vuoden jälkeen kyllästyneet Maailmanpankin velanhelpotusliturgiaan ja ovat nyt ryhmittymässä kansainvälisen Jubilee 2000 -kampanjan taakse. Riemuvuosi 2000 -kampanja tähtää köyhimpien maiden vapauttamiseen siitä velkataakasta, jota ne eivät kykene käytännössä koskaan maksamaan takaisin muiden maiden hallituksille, kansainvälisille rahoituslaitoksille ja liikepankeille.

Mihin pääjohtaja Wohlfensohnin kuuluttama ihme ja ”hyvä uutinen maailman köyhimmille” on kaatumassa? Tapahtuiko niin, että kaikista köyhimmälle tarjottiinkin taas kerran keppiä ja ruoskaa porkkanan sijaan?

Vientitulot eivät riitä velanhoitoon

Raskaimmin velkaantuneiden köyhien HIPC-maiden kokonaisvelka paisui kymmenessä vuodessa 55:stä 183 miljardiin Yhdysvaltain dollariin vuosina 1980-90. Vuonna 1997 maiden yhteenlaskettu ulkomaanvelka oli 215 miljardia dollaria. Köyhimmän HIPC-maan Mosambikin kokonaisvelka on 9,5 miljardia dollaria, joka ylittää 20 kertaisesti maan vuosittaiset vientitulot. Lukuisten velan anteeksiantojen jälkeen Nicaraguan velka on edelleen yli 6 miljardia dollaria eli kestämättömät 300 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Maailman köyhimmät maat joutuvat maksamaan suurimman osan niukoista ulkomaantuloistaan velkojensa kuluina maailman rikkaimmille maille ja niiden omistamille kansainvälisille rahoituslaitoksille. 41 raskaimmin velkaantuneesta maasta 34 sijaitsee Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Vuonna 1994 alueelle virtasi ulkomaista kehitysapua 13,9 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Samaan aikaan alueen köyhät maat maksoivat 11,2 miljardia dollaria velkojen kuluja rikkaille maille ja kansainvälisille rahoituslaitoksille.

Jos esimerkiksi Mosambik maksaisi itse kaikki velkakulunsa, se joutuisi tänä vuonna laittamaan lähes kaikki ulkomaantulonsa 460 miljoonan dollarin suuruisten erääntyvien velkojen maksuun. Nicaraguan velanhoitokulut vuosien 96-97 velkahelpotuksen jälkeen merkitsivät edelleenkin puolta maan vientituloista.

Tolkuttomat velanhoitomaksut imevät maailman köyhimpien maiden omat varat ja elintärkeät ulkomaantulot, jotka tarvittaisiin omiin sosiaalisiin ja tuotannollisiin investointeihin. Samaan aikaan HIPC-ohjelma sitoo velkaantuneet maat yhä tiukemmin Valuuttarahaston määrittämiin talouden rakennesopeutusohjelmiin, jotka ovat köyhimmissä maissa syventäneet entisestään köyhyyttä ja leikanneet sosiaalipalveluja.

Velan ja sopeutusohjelman sosiaaliset kustannukset ovat kovat. Vuonna 1996 Sambian hallitus joutui käyttämään kolme kertaa enemmän velan kuin terveydenhoitoon – samaan aikaan, kun joka viides lapsi menehtyy ennen viidettä ikävuottaan ravinnon ja hoidon puutteeseen.

Kestämättömän velkataakan vuoksi kansainväliset sijoittajat eivät investoi velkaantuneimpiin maihin, jolloin maiden oma tuotantokaan ei kasva. Saharan eteläpuolisen Afrikan osuus kolmanteen maailmaan suuntautuneista kehitysinvestoinneista väheni vuonna 1996 vaivaisesta kolmesta prosentista 2,4 prosenttiin. Velkakurimuksen seurauksena köyhimpien maiden taloudellisen kasvun edellytykset vähenevät. Se heikentää niiden mahdollisuuksia toteuttaa kestävää omavaraista kehitystä, joka puolestaan on edellytys sille, että maat pystyisivät maksamaan velkojaan takaisin.

HIPC-ohjelma on velkojien ratkaisu

HIPC-ohjelman juhlallisena tavoitteena oli vapauttaa köyhimmät velkaantuneet maat velkavankeudesta leikkaamalla kehitystä patoavia, kestämättömiä ulkomaanvelkoja. Velkojen leikkaamiseksi velallisten maiden on kuuliaisesti seurattava kuuden vuoden ajan Valuuttarahaston määräämää ja valvomaa rakennesopeutusohjelmaa. Jos velallisen osoitetaan noudattaneen riittävästi rakennesopeutusehtoja, kaikki velkojat leikkaavat tai uudelleenjärjestelevät velkojaan velallisen maan kestävän velanmaksutason saavuttamiseksi.

Vaikka velalliset maat olisivat noudattaneet kaikkia velkojien asettamia ehtoja, ei HIPC-ohjelma olisi toistaiseksi leikannut yhdenkään ohjelmaan hyväksytyn maan velkoja kestävälle tasolle. Käytännössä HIPC -järjestelyissä on uudelleenjärjestelty velkoja velallisen pitkän aikavälin velanmaksukyvyn kohentamiseksi, mikä ei takaa köyhän maan kestävän kehityksen käynnistymistä ja sosiaalisten investointien kasvua.

HIPC-ohjelmia ei ole järjestetty velallisten tarpeiden, vaan rikkaiden velkojien maksuhalukkuuden mukaan. Ohjelmassa kaikkien velkojien on osallistuttava velkahelpotukseen yhtä suurella osuudella, mikä on hidastanut ohjelmien hyväksymistä maksuhaluttomimpien velkojamaiden jarruttaessa päätöksentekoa.

Mosambik odottaa edelleen HIPC-ohjelmansa hyväksymistä vuosien lupailujen jälkeen velkojien kiistellessä maailmanlaajuisesti merkityksettömien summien rahoittamisesta. HIPC-ohjelman rahoitus ei ole Mosambikinkaan kohdalla kiinni rahasta, vaan poliittisesta tahdosta.Vaikka Mosambikin HIPC-ohjelma saataisiinkin tänä vuonna hyväksyttyä, ei velkahelpotus ole kansainvälisten rahoituslaitosten hallitusten esittämässä muodossa riittävä. Se etenee liian hitaasti eikä se vapauta tarpeeksi maan omia resursseja kestävään kehitykseen. Todennäköisesti maailman rikkaimpien maiden viivyttelun vuoksi Mosambik joutuu odottamaan sovittua helpotusta ensi vuosituhannen puolelle.

Sambian ja Nicaraguan HIPC-velkahelpotuksen mahdollistavia alyyseja ei ole vielä edes tehty.

Joka tapauksessa, maailman köyhimmille maille HIPC-ohjelman asettamat velan kestävän tason tavoitteet ovat liian korkeat. Maailmanpankki laskee kestäväksi velanhoitokulujen tasoksi 20-25 prosenttia vientituloista. Velkahelpotusohjelmiin hyvin vastahakoisesti suhtautuva Saksa sai toisen maailmansodan jälkeen Marshall -avun rinnalla velkahelpotuksen, joka leikkasi maan silloiset kestämättömät velanhoitokulut viiteen prosenttiin vientituloista.

HIPC-ohjelman ehdot ovat aivan liian tiukat. Monet kaikista köyhimmmät velkaantuneet maat eivät täytä edes ohjelmaan hyväksymisen ehtoja. Sen sijaan hieman vauraammat maat voivat velkahelpotuksesta hyötyäkin.

HIPC-ohjelma vaatii velallisilta pitkää ja kuuliaista talouden rakennesopeutushistoriaa. Jos velkaantunut maa lipsuu tai on lipsunut Valuuttarahaston asettamista tiukoista makrotalouden reunaehdoista, velkahelpotus lykkääntyy vuosiksi eteenpäin. Monissa kansalaisjärjestöissä HIPC-ohjelma nähdäänkin uutena tehokkaana maailman köyhimpien maiden kurinalaistamisen välineenä.

Mikael Rönkkö

Kirjoittaja on Kepan Mosambikin toimiston entinen yhteystoimitsija.