Vietämme mosambikilaisen kuvataiteilijan Miro Matosen kanssa siestaa Maputon taidekeskuksen Núcleo de Arten varjoisassa ateljeebaarissa. Meidän oli tarkoitus lähteä käymään Mosambikin vallankumousmuseossa, jonka alakerrasta löytyy vapautusliike Frelimon perustajan Eduardo Mondlanen vanha folkkari, mutta Mirolla on krapula ja ymmärrän, ettei hän ole innostunut lähtemään.

Miro oli kymmenvuotias, kun Mosambik itsenäistyi ja ryhtyi toteuttamaan sosialistista unelmaa. Miron mielestä sosialismin aika oli parempi kuin nykyinen markkinatalous.

— Silloin autettiin toisia, autettiin niitä, jotka olivat köyhiä. Kaikki joilla oli, auttoivat niitä, joilla ei ollut. Mutta nyt jokainen ajaa vain omaa etuaan. Ihmiset eivät enää muista veljiään ja siskojaan.

Sosialismin päättymisen syynä oli Miron mukaan ulkomaiden rahoittama sota. Rauhansopimuksen jälkeen Mosambikiin tulvi ulkomaisia kulutustavaroita, mutta vyönkiristysohjelmien ansiosta kansa köyhtyi.

— Nyt kaupoista voi löytää mitä tahansa, mutta vain hyvin harvalla on varaa ostaa mitään. Sosialismin aikaan meillä oli rahaa, mutta kaupoissa ei yleensä ollut mitään ostettavaa.

Taidetta myyntiin

Mosambikin kansan uusi kurjistuminen on Miron mukaan saanut taide-elämän kukoistamaan.

— Kun taiteilijoilla on taloudellisesti vaikeaa, he joutuvat tekemään paljon töitä. Kärsimys kehittää taidetta. Yltäkylläinen elämä heikentää luovuutta ja voi johtaa älylliseen laiskuuteen, mutta tällä hetkellä elämä on niukkaa ja taide kasvaa.

Toinen syy taiteen nousukauteen on se, että maailman köyhimmässä maassa Mosambikissa on niin paljon ulkomaalaisia konsultteja ja kehitysyhteistyöntekijöitä, että pääkaupunkiin on syntynyt rikkaiden ulkomaalaisten rinnakkaistalous, joka pyörittää hienoja ravintoloita ja entisten dollarikauppojen tuontitavaramarkkinoita.

Mosambikilaisesta taiteesta kiinnostuneet ulkomaalaiset elättävät myös paikallista taiteilijayhteisöä.

— Meidän on elääksemme pakko myydä teoksemme täällä asuville ulkomaalaisille tai turisteille, sillä hallitus ei enää tue taidetta, kuten ennen vanhaan. Se on epäkohta, sillä kun taiteilija tekee taidetta myyntiin, hän ei enää pyri kehittämään itseään vaan tekee sellaista taidetta, minkä tietää miellyttävän ostajia.

— Taiteen tehtävänä on kuitenkin kommunikoida ja vaihtaa ajatuksia, liikuttaa ja käynnistää uusia ajatuksia, saada ihmiset kommunikoimaan uudella tavalla itsensä kanssa, muuttaa ajatuksia ja muuttaa maailmaa. Mutta jos maalaamme vain myyntiin, niin emme kehity, Miro Matose sanoo.

Katupoikien taulu

Miron omat maalaukset ovat ekspressiivisiä, vahvalla tunteella ja vauhdilla vedettyjä ääriviivoja ja täyteläisiä valoisia värejä. Monessa maalauksessa on ihmishahmoja, haikeita, leijuvia, vahvoja, itsenäisiä, reheviä muotoja. Jotkut esittävät selvästi jotakin tilannetta, jotain tunnetta, toiset ovat abstrakteja sommitelmia.

Miron maalaukset ovat yleismaailmallisia. Niissä ei ole mitään, mikä tekisi niistä alleviivatusti afrikkalaisia. Jos niissä on hahmoja, ne eivät ole mustia.

Kysyn Mirolta, mitä hänessä tapahtuu, kun hän menee kankaan eteen. Yleensä hänellä ei ole aluksi yhtään ajatusta mielessään, hän sanoo. Hän vain maalaa, ja asiat alkavat tapahtua kuin itsestään. Hän ryhtyy tekemään kankaalle sommitelmaa niistä väreistä, joita hänellä on. Hän maalaa joka hetki juuri sen, mitä hän sillä hetkellä ajattelee, ja hän maalaa vauhdikkaasti, koska ajatukset vaihtuvat nopeasti.

Mirolla on maalaus nimeltä Katupoikia, jossa voi nähdä neljä toisiaan muistuttavaa kellertävää hahmoa. Hän kertoo, että maalauksen aihe syntyi vasta kun koko maalaus oli valmis.

— Useimmilla maalauksillani ei ole lainkaan nimeä tai aihetta. Nimi täytyy keksiä, kun maalaus viedään näyttelyyn. Esimerkiksi maalaus katupojista sai nimensä sen tekoajankohdasta. Työskentelin silloin täällä Núcleo de Artessa yhdessä taiteilijaystäväni kanssa, joka oli lapsena katupoika. Hänellä ei ole perhettä. Hän kasvoi kadulla. Mutta nyt hänellä on perhe, sillä hän on yksi meistä täällä.

Peik Johansson