Internet — 1970- ja 80-luvuilla varhaisempien sotateknologisten kokeilujen jälkeen eräänlaiseksi akateemiseksi tutkimusverkoksi kehittynyt tietoverkko — on paisunut nykyisellä vuosikymmenellämme hämmentävää vauhtia, kaupallisten tahojen samalla nakertaessa sen tieteellistä painoarvoa. Ajattelematta, arvostamattakin käyttämämme maailmanverkko kurkottautuu kehitysmaihin kenties ennennäkemätöntä, konkreettista mahdollisuutta merkiten.
Massachusetts Institute of Technologyn perustaja ja johtaja sekä Wired-lehden kolumnistina toimiva Nicholas Negroponte arvioi 1990-luvun puolivälissä internet-käyttäjien määrän kasvavan vuosituhannen vaihteeseen mennessä yhteen miljardiin. Hänen arviolleen naurettiin julkisesti; vastaavat asiantuntija-arviot kun liikkuivat yleisimmin noin 300 miljoonan käyttäjän tasolla.
Kehitysmaissa käynnissä olevien informaatioteknologiaan painottuvien kehitysyhteistyöprojektien myötä näyttää kuitenkin siltä, että miljardin käyttäjän raja olisi vuosituhannen vaihteeseen mennessä hyvinkin todennäköinen. Televiestintään keskittyneen infrastruktuurin kehittäminen on YK:n Kehitysohjelma UNDP:n keskeisiä tavoitteita, ja aihe on alkanut näkyä myös organisaatioiden, kuten Maailmanpankin rahoitus- ja lainanantotoiminnassa — Maailmanpankilla Information for Development -ohjelmana. Samalla esimerkiksi puhelinyhtiöiden yksityistämisestä johtuva kilpailu laskee maksuja, ja Negroponte uskookin, että ennemmin tai myöhemmin jokaisella sivilisoituneella alueella tulee olemaan matala ja korjattu rajattomien paikallispuhelujen taso. Nykyisin puhelut kun ovat kalleimmat juuri siellä, missä niiden tulisi olla halvimmat, siis kehitysmaissa.
Tällä hetkellä viestintä, moderni tietoteknologia sekä internet- ja sähköpostiyhteydet ovat kehitysmaissa keskittyneet pääasiassa pääkaupunkeihin. Viestintäkeskusten ulkopuolinen uutis- ja informaatiopimeys vaikeuttaa käytännön ongelmien lisäksi ihmisten pyrkimyksiä kehittää elämäänsä ja ympäristöään. Mikäli mahdollisuus tiedonhankintaan puuttuu, perusta oman arviointikyvyn kehittymiselle jää syntymättä ja kehitysmaiden tapauksessa — yksinkertaistaen — teollisuusmaiden sanelupolitiikka saa jatkua.
Negroponte uskoo, että myös erilaiset satelliittijärjestelmät yhdessä lautasantennien lukumääräisen kasvun kanssa kantavat suurta roolia internetin yleistymisessä kehitysmaiden pääkaupunkien ulkopuolelle. Tällä hetkellä satelliitit esimerkiksi Afrikan yllä ovat alikäytettyjä, käyttämättömiä tai suorastaan lähetysjärjestelmien ulottumattomissa.
— Unohdamme sen suunnattoman mahdollisuuden, jonka yksi internet-yhteys tarjoaa esimerkiksi kehitysmaan syrjäiselle ala-asteelle. Näissä paikoissa ei ole kirjastoja, usein tuskin kirjojakaan. Yht’äkkinen pääsy maailman kirjastoihin on sellaisen suuruusluokan muutos, ettei sitä ole mahdollista ymmärtää etuoikeutetun kehittyneen maailman asemasta.
Internet laajentuessaan voisikin Negroponten mukaan parhaimmillaan mullistaa kolmannen maailman kokonaisvaltaisen kehityksen.
— Kun useissa länsimaissa digitaalisen maailman jatkuvaa kehittämistä ei oteta vakavasti nyt, kun se on suunnattomalla voimalla leviämässä, kolmas maailma saattaa tulevaisuudessa sijaita täysin toisaalla kuin tänään luulemme.
Riko Saatsi