”Miksi ihmeessä olette kiinnostuneita noista primitiivisistä ihmisistä, jotka kulkevat rinnat paljaina?” Näin kysyi Namibian pääministeri Hage Geingob ympäristöaktivisteilta, jotka olivat huolissaan paimentolaisina elävän himba-kansan hyvinvoinnista. Himbojen maat saattavat jäädä valtavan patoaltaan alle, mikäli Namibian ja Angolan rajalla virtaavan Kunenejoen patohanke etenee suunnitelmien mukaan.

Kaikkialla Afrikassa himbojen kaltaisia paljasrintaisia kansoja pakotetaan muuttamaan elintapojaan modernin maailman tunkeutuessa heidän ikivanhoihin kulttuureihinsa.

Paimentolaisia eli nomadeja elää eri puolilla maailmaa aina Pohjoiskalotin saamelaisista Itä-Afrikan masaimiehiin. Koska nomadit eivät yleensä välitä valtioiden rajoista eivätkä maksa veroja, hallitukset suhtautuvat heihin karsaasti.

Pahimmillaan nomadeja on pidetty primitiivisinä ihmisinä, joita hallitukset ovat tällä vuosisadalla yrittäneet ”modernisoida”, useimmiten karmein seurauksin. 30-luvulla Stalin teurasti tuhansia kasakoita, jotka kieltäytyivät muuttamasta kolhoositiloille.

Neljä vuosikymmentä myöhemmin Somalian hallitus pakkosiirsi sosialististen oppien innoittamana 120 000 paimentolaista maan pohjoisosien kuivuuden alta Intian valtameren rannikolle – ja yritti tehdä heistä kalastajia. Paimentolaisuus on kuitenkin niin syvälle juurtunut somalien kulttuuriin, että kameleita hoivataan usein kuin pikkulapsia, ja niinpä hanke epäonnistui pahasti.

Yhteismaiden tragedia

Nomadien elämän käännekohta, erityisesti Afrikassa, ajoittuu 60-luvun lopulle, jolloin Garrett Hardin -niminen ekologi muotoili teoriansa ”yhteismaiden tragediasta”. Hardin päätteli, että koska paimentolaiset eivät omistaneet käyttämiään laidunmaita, heillä ei myöskään ollut kannustinta pitää hyvää huolta laitumistaan.

Teorian mukaan nomadit pitivät niin paljon karjaa kuin vain mahdollista, mikä johti liikalaiduntamiseen ja maan köyhtymiseen. Ratkaisuksi tähän ongelmaan ehdotettiin laidunmaiden yhteisomistuksesta luopumista ja maanomistuksen yksityistämistä.

70-luvulla Kenian hallitus jakoi yhteisölaidunmaa-suunnitelmansa mukaisesti masaiden yhteismaat erityisten laidunmaayhteisöjen omistamiin maapalstoihin. Nämä yksittäiset maatilkut olivat kuitenkin liian pieniä, jotta masait kykenisivät harjoittamaan pääelinkeinoaan karjataloutta.

Vahvat yhteisöjohtajat alkoivat hankkia suuria maapalstoja itselleen. Kykenemättöminä vastustamaan uusia taloudellisia paineita, useimmat tavalliset ihmiset myivät omia maitaan ulkopuolisille keinottelijoille. Tänä päivänä arvioidaan, että puolet masaiden maista ovat ulkopuolisten omistuksessa. Sekä presidentti Daniel arap Moin että varapresidentti George Saitotin tiedetään omistavan parhaita perinteisiä masaiden maita.

Kun Masai Maran kansallispuiston alue varattiin yksinomaan siellä vuosittain vierailevien tuhansien turistien käyttöön, masait menettivät osan parhaita metsästys- ja laidunmaitaan.

Etnisiä puhdistuksia

Maan menetys on vaikuttanut myös poliittisista syistä toteutettuun veriseen ”etniseen puhdistukseen”, jossa masait ovat yhdessä liittolaistensa, presidentti Moin kalenjin-heimon kanssa tappaneet ja karkottaneet Rift Valleyn läänistä kikujuja, Kenian suurimman heimon jäseniä. Tähän mennessä ainakin 10 000 ihmistä on ajettu kodeistaan ja tuhansia on murhattu.

Poliittiset tarkkailijat, avustustyöntekijät ja paikalliset kirkonmiehet ovat varmoja siitä, että hallitus on salaa aseistanut masaimiehiä, kalenjin-sotureita sekä muita tappajia, jotta nämä kostaisivat kikujuille sen, että nämä ovat ryhtyneet kannattamaan Moita vastustavia oppositiopuolueita.

Rift Valleyn ”etnisistä puhdistuksista” sekä toisinajattelijoiden ja toimittajien vainosta huolestuneet Kenian tärkeimmät länsimaiset rahoittajamaat kehottivat viime kesäkuussa Moita kunnioittamaan ihmisoikeuksia.

Lehmänkauppoja

Naapurimaassa Tansaniassa paimentolaisväestöä ei ole kohdeltu kovin paljon paremmin. Arvioiden mukaan noin neljännesmiljoona nomadia pakkosiirrettiin 70-luvulla kotiseuduiltaan valtionkyliin, joita perustettiin osana Tansanian epäonnistunutta ujamaa-sosialismia. Kuten Keniassa, monet nomadit joutuivat myös helposta rahasta kiinnostuneiden ulkopuolisten keinottelijoiden hyväksikäyttämiksi.

Kaikkein huonoiten kävi barabaigeille, jotka siirrettiin väkisin pois Hanangin tasangoilta lähellä Arushan kaupunkia tehdäkseen tilaa jättiläismäiselle koneistetulle vehnänviljelyhankkeelle, jota rahoitettiin kanadalaisilla kehitysapudollareilla. Korkean koneistamisasteen takia lupaukset hankkeen mukanaan tuomista uusista työpaikoista eivät koskaan toteutuneet.

Sahelissa, Saharan aavikon puolikuivalla reuna-alueella, fulanit ovat vuosisatojen ajan liikkuneet karjansa, vuohiensa ja lammaskatraidensa kanssa paikasta toiseen laidunmaiden ja veden haussa. Viime aikoina he ovat kuitenkin joutuneet paitsi kuivuuden myös poliittisten lehmänkauppojen uhreiksi.

Esimerkiksi vuonna 1991 Senegalin hallitus antoi erään muslimiveljeskunnan poliittisesti vaikutusvaltaisen johtajan seuraajille luvan ryhtyä viljelemään maata alueella, jolla fulanipaimentolaiset ovat perinteisesti laiduntaneet karjaansa. Kiittääkseen hallitusta tästä hyvästä muslimijohtaja kehotti kannattajiaan äänestämään seuraavana vuonna pidetyissä vaaleissa presidentti Abdou Dioufia.

Kaikkialla Sahelissa nomadien ja maanviljelijöiden ikivanha ristiriita on kuivuuden ja väestöpaineiden takia kärjistynyt. Poliittisesti syrjäytyneet nomadit ovat yleensä aina hävinneet.

Kalaharin turistit

Vaeltavista kansoista ja kulttuureista kaikkein syrjityimpiä ovat varmasti Afrikan pienikokoisimmat, äänettömimmät ja alasajetuimmat kansat eli ns. pygmit ja busmannit. Kaikkein huonoiten on käynyt kivikautista elämää eläville metsästäjä-keräilijöille, busmanneille, tai khoisaneille, kuten heidän oikea nimityksensä kuuluu.

Halki vuosisatojen heitä ovat vainonneet sekä mustat että valkoiset ihmisryhmät. Kun buurit asuttivat Kapmaan 1600-luvulla, he pitivät busmanneja tuholaisina, joiden tappamisesta viranomaiset maksoivat jokaista ruumista kohti palkkion. Kuten Amerikan intiaanit, myös busmannit ja heidän sukulaiskansansa hottentotit kuolivat valkoisten mukanaan tuomiin tauteihin.

Kun busmannit ajettiin omilta mailtaan, he pakenivat karuun ja asumattomaan aavikkoon. Nykyään valtaosa heistä asuu Kalaharin autiomaassa Botswanassa ja Namibin aavikolla Namibiassa. Mutta sielläkään he eivät ole saaneet asua rauhassa.

Turistidollarien kiilto silmissä Botswanan hallitus on ryhtynyt järjestämään safarimatkoja Kalaharin autiomaahan. Busmanneja on kielletty metsästämästä ja keräilemästä turistialueiden läheisyydessä, ja nyt he tekevät töitä kantajina ja oppaina tai myyvät jousiaan ja nuoliaan matkamuistoiksi turisteille.

Liikaa viinaa

Namibiassa Etelä-Afrikan hallitus värväsi busmanneja jäljittäjiksi sodassa Swapon vapautustaistelijoita vastaan. Kun Namibia saavutti viisi vuotta sitten itsenäisyytensä, eteläafrikkalaiset jättivät aiemmat liittolaisensa oman onnensa nojaan.

Tultuaan sodan aikana riippuvaisiksi armeijan muona-annoksista monet busmannit olivat kokonaan unohtaneet metsästys- ja keräilytaitonsa, joiden avulla he olivat tulleet toimeen sukupolvesta toiseen. Nyt suuri osa busmanneista elää hallituksen ja hyväntekeväisyysjärjestöjen lahjoitusten varassa. Vaeltavan elämäntavan muuttuminen aloilleen asettumiseksi on ollut vaikeaa ja alkoholin liikakäytöstä on tullut ongelma.

Samaan aikaan kaupalliset puunhakkuuyritykset tunkeutuvat päiväntasaajan Afrikan sademetsiin ja aukaisevat metsiin samalla kulkureittejä metsästäjille ja maata viljeleville uudisasukkaille. Häviäjiä ovat luonnollisesti pygmit ja ympäristö.

Näin jälkikäteen katsottuna ”yhteismaiden tragedia” olikin siis valheellinen teoria. Vuosisatojen ajan paimentolaiset ja vaeltajakansat ovat kehittäneet ympäristöystävällisiä tapoja suojella maitaan. Nomadiperinteeseen on aina kuulunut pitää hyvää huolta herkästi haavoittuvista laidunmaista.

Nomadien ongelmana on ollut ymmärtämättömien ja ei-toivottujen ulkopuolisten tunkeutuminen heidän mailleen kypsymättömine modernistisine teorioineen.

Kirjoittaja on Suomessa asuva zimbabwelainen toimittaja