Ajatolla Veikko -teoksessa romaanihenkilö Burt Kobbat seikkailee vuoden 2004 Pohjois-Eurooppassa. Tässä fantasiaromaanissa eurooppalaiset yhteiskunnat ovat muuttuneet järjestään islamilaisiksi tasavalloiksi. Muslimiveljeskunta-puolue ja muslimifundamentalistit ovat nostaneet islamin vihreän lipun hallintorakennuksien katoille ja islamilaisen lain voimassa olevaksi käytännöksi.

Poikkeuksena koko muusta Länsi-Euroopasta Suomessa on vielä jäljellä vapaaseen maailmaan kuuluva parlamentaarinen järjestys sekä perinteisen makkaran ja alkoholin nautintaoikeus.

Teoksen päähenkilö Burt Kobbat on seikkaillut Staffan Bruunin aiemmissa teoksissa omnipotenttina ja elämän pimeän puolen tuntevana tähtitoimittajana. Tähän mennessä jokaisen Kobbat-kirjan tapahtumat ovat sijoittunet läheiseen tulevaisuuteen ja ankkuroituneet vahvasti kirjoittajan mielikuvituksen rikkaalle maaperälle.

Yhteyksiä on toki juuri riittävässä määrin todellisen maailman ilmiöihin, ongelmiin, henkilöihin, jotta niihin voi saada ajatusyhteyden ja tirkistelymäistä riemua.

Rähmällään taas

Ajatolla Veikon fiktiivisen Suomen islamilaisessa todellisuudessa Aatos Erkko ja Konstsamfundet ovat merkittäviä käännynnäisiä tiedotusalalla ja Hufvudstadsbladet on Suomen ensimmäinen laajempilevikkinen kääntynyt sanomalehti.

Vapaudenmoskeija Töölön entisellä tavara-asemalla muodostaa uuden identiteetin symbolin. Sen minareetin huippu kohoaa tarvittavat 20 senttimetriä Stadionin tornin huipun yläpuolelle. Tämänkaltaiseen jamaan väestön massakääntymisen myötä on ajatunut Ajatolla Veikon shiialainen Suomi.

Kirjailija Bruun ei pidä suomalaisten innostumista suurin joukoin jonkun uuden aatteen taakse periaatteessa mitenkään poikkeuksellisena. Voimakas innostuminen fasistiseen tai taistolaiseen aatteeseen käyvät yhteiskuntarauhaa järkyttäneistä esimerkeistä.

Se, että kirjassa hassuttelevat muslimeiksi kääntyneet suomalaiset, on osaltaan varmistamassa sitä, ettei kirja pelaa yksinkertaisesti rodullisilla asetelmilla ja vieraiden kulttuurien edustajien outoudella. Kirjassa ikään kuin tutkiskellaan suomalaisten omasta menneisyydestä nousevaa massailmiöiden perinnettä.

Toisaalta ne tapahtumat, joiden valossa suomalaisten muslimien uusi identiteetti kirjassa ilmenee, on väkivallan, vallanhimon ja äärimmäisyyden värittämä. Tämä näkökulma, joka leikittelee suomalaisen yhteiskunnan muotivillitysten totaalisuudella, vihjaa, että muslimiksi kääntyminen vapauttaa inhimillisen irrationaalisuuden ja epähumaanisuuden potentiaalit merkittävässä määrin.

Ajatolla Veikon muslimeilla ei ilmene juuri muita inhimillisiä tunteita kuin viha, kostonhimo, fanaattisuus ja uhkaavuus. Hieman myönteisemmiksi koettavien tunteiden alaa edustaa hunnutetun musliminaisen kokema himo. Se suuntautuu täyspitkä huntu päällään seikkailevaan miespäähenkilöön.

Tämä kohtaus moskeijassa onkin kirjan harvoja kohtia, jossa musliminaisella on aktiivinen ja tietoinen rooli, edes silmanräpäyksellisesti. Muutoin musliminaiset toimivat hunnutetun uhrin roolissaan.

Kaikki kirjassa nimeltä mainitut muslimiroolihahmot ovat miehiä, sillä hehän vastaavat siitä väkivaltaisesta ja naisia kurittavasta uhkakuvasta, johon teoksen jännite rakentuu.

Viihde ja tosiasiat

Kirjailija Bruun ei ole kokenut kansanvalistajan tehtävää omakseen ja arvioi kirjansa käyttötarkoitusta suhteessa tarpeettomien uhkakuvien lietsomiseen seuraavasti:

– Ensinnäkin mulla ei oo mitään vastuuta tässä. Mä kirjoitan hupikirjaa. Minusta myöskin ennakkoluuloja saa käyttää tässä yhteydessä, minä en siis ota vastuuta siitä, että jos jonkun ennakkoluulot arabeja kohtaan voimistuu. Minä en siis voi kirjoittaa kirjaa sillä tavalla, että minä mietin miten tämä lause tai kohta ehkä vaikuttaa ihmisiin, ja minä otan sen riskin, että se voi vaikuttaa myös niin että ihmisten turhat ennakkoluulot voimistuvat mutta se ei tietysti ole tarkoitus ja se on tylsää.

– Mutta minä en ota siitä vastuuta, ei ole minun asiani kasvattaa ihmisiä eikä ole minun asiani lähteä näitä ennakkoluuloja torjumaan, vaan minä teen niistä huumoria ja käytän niitä hyväksi ja oletan että lukija on tarpeeksi fiksu, että se ymmärtää että tämä ei ole vakavasti otettava kirja, vaan tää on viihdettä eikä juuri mitään muuta. Viihdettä ja jännitystä, huumoria.

Ajatolla Veikko -teoksen työstämistapa on mielenkiintoinen ratkaisu vieraan ja oudon kulttuurin käsitteellistämiseen. Vaikka teos onkin täysin kuvitteellinen, tarkkaavaiselle tiedotusvälineiden seuraajalle on käynyt selväksi, että kirjan tapahtumat ovat yhteydessä tosiasiallisiin tapahtumiin, joista kirjailija on työstänyt kirjansa.

Tällainen tapahtumat taustastaan irrottava tekniikka sopiikin hyvin mikäli pelataan vahvasti yksinkertaistavilla ja pelkistävillä leimoilla. Ajatolla Veikossa tätä tehtävää toimittavat lähes samanmerkityksisinä ilmenevät käsitteet muslimi ja fundamentalismi. Näihin termeihin peilautuu tuttu ja moniarvoiseksi oletettu länsimainen tapa elää.

Teoksen ilmoitettu päämäärä on puhtaasti viihteellinen eikä sillä pyritä aktiivisesti erilaisuuden ja vierauden kuvaukseen. On suhtauduttava toiveikkaasti siihen, että on mahdollista erottaa ja arvioida kirjallista ilmaisua irrallaan niistä yhteiskunnallisista, poliittisista, historiallisista ja älyllisistä perinteistä, jossa teksti on tuotettu.

Ei fatwan vaaraa

Yhden taustan islaminuskon muodostaman vieraan kulttuurin kirjalliselle kohtaamiselle muodostaa Salman Rushdien teos Saatanalliset säkeet ja siihen liittyvät selkkaukset. Kansainvälisen tietoisuuden valikoivaan huomioon on lipunut myös bangladeshilainen Taslima Nasrin.

Fatwa on islamilaisesta perinteestä kansainväliseen sanavarastoon siirtynyt ja täten kulttuurien välistä ilmaisua rikastuttanut termi. Se on tässä laajemassa käyttöympäristössään merkitykseltään muuttunut ja lisävivahteita saanut uudissana. Fatwa ei ole synonyymi tappotuomiolle, vaan se on ”tekninen termi jota käytetään islamilaisessa laissa osoittamaan muodollista lainopillista tuomiota tai mielipidettä”.

Koska kirjallisuus ei täysin ole oma saarekkensa irrallaan muista yhteiskunnallisista ja kansainvälisistä toiminnoista, on sen ja todellisuuden eri tulkintojen välinen vuorovaikutussuhde kiinnostava.

Kirjalliseen ilmaisunvapauteen liittyvä häirintä tai mielikuvat varmasti muodostivat pohjan sille, että Bruun oli arvioituttanut teoksen ennakolta sen mahdollisen uskonnollisen loukkaavuuden estämiseksi. Koska Koraania ja profeetta Muhammedia ei arvostella missään kirjan kohdassa ei siinä ole mitään perimmäisiä arvoja loukkaavaa.

Aitous ja uhkakuvat

Bruun on valottanut kirjansa teemojen olleen yhteydessä muslimimaista välitettyihin uutisiin, vaikka itsessään kirja onkin täysin vailla todellisuuspohjaa. Tämä tarkoittaa kirjailijan seuranneen tunnollisesti ulkomaansivuille välitettyjä tietoja muslimimaissa tapahtuneista välikohtauksista. Tämän jälkeen hän on siirtänyt ne kirjassaan Suomessa tapahtuviksi.

– Joo mä voin myöntää, että se on ehkä vähän liian yksinkertaistettua osittain, mutta silloin kun mä kirjoitin tätä kirjaa ja luin näitä uutisjuttuja siitä mitä tapahtuu ja mitä fundamentalistit tekee näissä maissa, se meni pakostakin tällaseen.

Kirjailijan valitsema toimintatapa on kiinnostava ratkaisu yllä sivutun vieraan kulttuurin kääntämisen vaikeuden voittamiseksi. Edward Said on väittänyt, että (jo 1980-luvun geopoliittisessa ja älyllisessä tilanteessa) islamin julkiseen kuvaan kuuluu selkeä vastakkaisuus kaikkea normaalia ja länsimaista vastaan.

Ajatolla Veikossa tämä asetelma on hyödynnetty ja kirjan jännite kulkee juuri normaalin ja vieraan välillä.

– Tässä on selkeä konfrontaatio niin sanotusti hyvän ja pahan välillä. Paha on fundamentalistit ja hyvä on tämä vanha länsieurooppalainen tapa elää ja ehkä se on vähän liian mustavalkoinen.

Kirjallisuudenhan tulee saada olla mitä se on. Kiinnostavaa on myös se, että kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta poikii suuri määrä eri tiedotusvälineissä aihetta sivuavia juttuja ja näkökantoja. Osaltaan kyse on siitä, että kaikkea julkista, yhteiskunnallista toimintaa seurataan tunnetusti myös mm. naistenlehtien sivuilla.

Toisaalta islamia sivuavia ilmiöitä kohtaan lienee olemassa voimakas kiinnostus ja oletettavasti motivaationa toimii vanhojen käsitysten vahvistaminen. Sensaatio tai uhkakuva näyttävat tässäkin asiassa olevan tavallisin kerronnan muoto. Niinpä fiktiivisestä tarinaniskennästä voi omista pyrkimyksistä riippumattakin päästä asian todellisia sosiaalisia puolia kommentoivaan asemaan.

Tämä on varsinaisesti ehkä kaikkein kiinnostavin puoli asiassa, ja voidaan vain heittää kysymys ilmaan ovatko fiktiivinen ja yhteiskunnallinen toiminta toisistaan erotettavissa.

Kun islam käsitetään jonakin yhtenäisenä kokonaisuutena joko uskonnollisten puhemiesten tai ulkopuolisten arvioijien toimesta, määritellään usein liian paljon kokemuksia, identiteettejä ja moninaisuutta ahdistaviin rajoihin. Näillä markkinoilla erilaiset näkökannat yrittävät saada mielipiteilleen, ajatuksilleen tai itselleen oikeutusta.

Pyrkimys oikean islamkuvan välittämiseen voi saada aikaan outoja piirteitä, jos oletetaan, että on olemassa jokin autenttinen islamkuva, jonka mukaan muslimien tulisi elää, asiantuntijoiden herkistyä tai kirjoittajien antaa ajatustensa laukata tai kynän kulkea. Tässäkin yhteydessä voi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota identiteettien ja vuorovaikutusten moninaisuuteen ja erilaisuuteen.

Yhteiskunnallisten todellisuuksien monivivahteisuuden ylenkatsominen muodostaa pohjan erilaisten ns. aitojen ja autenttisten kertomusten tielle. Tästä saavat voimansa myös monet kulttuurin väliset ja sisäiset uhkakuvat.

Kirjoittaja on uskontotieteilijä, jonka gradututkimus käsitteli islamia.