Miltä tuntuisi jäädä kirkon portaille omissa häissään? Näin kävi Outi ja Aino-Maija Elonheimolle kesällä 2017. Erityisen pahalta se tuntui siksi, että usko on tärkeä osa heidän elämäänsä.

”Meille on opetettu lapsesta asti, että Jumalan kasvojen eteen tullaan niin elämän iloissa kuin suruissa. Sen estäminen on henkistä väkivaltaa”, pariskunta sanoo.

Tällaista henkistä väkivaltaa kirkko harjoittaa Elonheimojen mukaan aivan liian usein. Sen saavat huomata erityisesti ne, jotka eivät satu olemaan valkoisia heteromiehiä.

Elonheimot kutsuvat itseään ”kirkkoa rakastaviksi kirkkokriitikoiksi”. Kritisoitavaa nimittäin riittää – mutta niin riittää rakastettavaakin. Seitsemän vuotta yhdessä ollutta naisparia yhdistää usko.

He ovat molemmat körttejä, siis Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisällä toimivan, perinteisen herätysliikkeen jäseniä. Kumpikin on kasvanut körttiläisyyteen, mutta aikuisiällä usko on myös pistetty suurennuslasin alle ja siitä on tullut oma, aktiivinen valinta.

Konservatiivisten rakenteiden ylläpito on kaukana Jeesuksen alkuperäisestä, vallankumouksellisesta sanomasta.

Kirkon täytyisi kohdella kaikkia seurakuntalaisia tasavertaisesti, pariskunta sanoo. Esimerkiksi naisten ja sateenkaariväestön oikeuksissa on vielä paljon tekemistä.

”Välillä tuntuu, että kirkko on olemassa pappejaan ja työntekijöitään varten, ei seurakuntalaisia”, Aino-Maija sanoo.

”Kirkko on hukassa sen kanssa, mitä voisi ihmisille tässä ajassa tarjota. Sen sanoma on vääristynyt.”

Jeesus oli oman aikansa radikaali, Outi muistuttaa. Konservatiivisten rakenteiden ylläpito on kaukana Jeesuksen alkuperäisestä, vallankumouksellisesta sanomasta.

”Kyllä tässä on vaadittu lujaa uskoa ja luottamusta siihen perimmäiseen viestiin”, Outi sanoo ja viittaa etenkin siihen, miten vaikeaa heidän oli homoseksuaalisena parina avioitua pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Ihmisille pitäisi antaa enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa ja osallistua, Elonheimot vaativat. Silloin muutosta voisi tapahtua.

Vallitseva trendi on tietysti maallistuminen: yhä useampi eroaa kirkosta ja identifioituu uskonnottomaksi. Tällä hetkellä kirkkoon kuuluu noin 70 prosenttia suomalaisista, kun vielä 20 vuotta sitten lukema oli 85 prosenttia.

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijan Kimmo Ketolan mukaan tämä ei kuitenkaan ole koko kuva. Myös uutta liikehdintää esiintyy. Etenkin nuoria kaupunkilaisia kiinnostavat sellaiset pienet, itsenäiset seurakunnat, joiden jumalanpalvelukset ovat elämyksellisiä ja jotka antavat osallistujille enemmän mahdollisuuksia toimia.

”Ihmiset etsivät uusia tapoja olla kristittyjä”, Ketola sanoo. ”Monilla on kaipuu tiiviimpään yhteisöllisyyteen. Kristillistä viitekehystä siis kaivataan, vaikka perinteinen kirkko ei enää puhuttele.”

Kiinnostavaa on myös se, että siinä missä kirkosta eroavien valtaosa on 20–29-vuotiaita, liittyjien enemmistö on 30–39-vuotiaita. Ketolan mukaan kirkolliset toimitukset ovat suurin syy sille, miksi ihmiset liittyvät takaisin kirkkoon. Tämä näkyy etenkin siinä, että yli 90 prosenttia suomalaisista haudataan yhä kirkollisin menoin.

”Monet eivät näe vaihtoehtoa kirkollisille toimituksille”, Ketola sanoo.

”Kauhean naiivia ja rajoittavaa olisi sen kaltainen uskominen, jossa ei olisi epäilyä ja kriittisyyttä.”

Usko näkyy Elonheimojen päivittäisessä elämässä monin tavoin.

”Se luo turvaa. Tiedän, että uskostani käsin pystyn kohtaamaan kärsimystä, sairautta
ja kuolemaa”, Aino-Maija sanoo.

”Usko luo horisontin siitä, ettei tässä ole kaikki, että tämä on vain osa pidempää jatkumoa.”

Rakasta jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Aino-Maijalle juuri tämä on kristinuskon tärkein ja samalla inspiroivin opetus: pidetään huolta itsestä, jotta pystytään huolehtimaan myös muista. Kristittynä eläminen merkitsee pariskunnalle arvostavaa suhdetta muihin ihmisiin.

Mutta kyllä epäilläkin saa, se kuuluu pariskunnan mukaan uskon luonteeseen. Elonheimot kertovat epäilevänsä uskoaan usein – jopa jatkuvasti.

”Kauhean naiivia ja rajoittavaa olisi sen kaltainen uskominen, jossa ei olisi epäilyä ja kriittisyyttä”, sanoo Aino-Maija, joka on koulutukseltaan uskontotieteilijä.

”Tiede ja uskonto sopivat oikein hyvin samaan maailmankuvaan.”

Uskoaan Elonheimot ilmentävät esimerkiksi käymällä kirkossa ja veisaamalla virsiä, lukemalla Raamattua ja toisinaan rukoilemalla.

Voidaan puhua uskonnon äidinkielestä; oma uskonto on se kieli, jonka kautta ihminen ilmaisee itseään luontevimmin.

Aino-Maija ei kuitenkaan näe kristinuskossa mitään sen erityisempää kuin muissakaan uskonnoissa. Outin mukaan taas siinä on eräs erityinen piirre.

”Armo annetaan aina, jokaiselle. Nuorena ajattelin, että onpa laiskaa vain luottaa armoon ilman että tarvitsee pistää tikkua ristiin. Mutta nyt ymmärrän, että kyse on nöyryydestä. Hommia ei hoideta itse, vaan antaudutaan kannateltavaksi.”

Armoa – toisin kuin niin montaa muuta asiaa tässä maailmassa – ei voi suorittaa.

Kirkosta eroamisen Elonheimot ymmärtävät hyvin.

”Kirkko näyttäytyy kummallisena, se on erillään muusta yhteiskunnasta ja selvästi konservatiivinen ja patriarkaalinen”, Aino-Maija sanoo.

Suomessa lähes 80 prosenttia nuorista käy yhä rippikoulun. Sitten eroaminen alkaa, useimmiten parikymppisenä. Ketolan mukaan kirkosta eroaminen ratsastaa myös uutissyklillä.

”Moni ihminen on kirkon suhteen siinä rajalla. Jokin uutisiin noussut aihe kuohuttaa ja muistuttaa ihmisiä asiasta, ja silloin syntyy eroamispiikkejä.”

Tällä hetkellä kirkosta eroaa vuosittain noin 50 000 suomalaista. Tahti on säilynyt samana jo useamman vuoden.

”Kyllä kirkko saa syyttää ihan itseään”, Outi toteaa.

Elonheimojen omaa uskoa kirkon toiminta ei kuitenkaan vesitä. Suhde Jumalaan on eri asia kuin suhde kirkkoon, he muistuttavat. Uskoa ei voi kukaan heiltä viedä, vaikka he ovatkin monesti olleet pettyneitä kirkon toimintaan.

Tätä kirkon tulisi Elonheimojen mukaan olla: nöyrempi ja moniäänisempi, turvallinen tila kaikille.

”Silloin se olisi myös vanhusten, naisten, lasten, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen ja jotain muuta kuin suomea äidinkielenään puhuvien ihmisten kirkko”, Aino-Maija summaa.

Kuten eräässä pariskuntaan vaikutuksen tehneessä saarnassa sanottiin: Jumala lyö ihmisen otsaan vain yhden leiman. Ihminen, rakastettuni.

”Kirkon täytyy kestää ihmisiltä ja itseltään keskeneräisyyttä ja kyselemistä”, Aino-Maija sanoo. ”Se kaikki kuuluu uskoon.”

Ennen Suomessa oli yksi vahvassa asemassa oleva kirkko, joka yhdisti kansaa. Vaan ei enää.

Kyselemistä tapahtuu koko ajan enemmän. Sen osoittavat tilastot: viime vuosina uskoon liittyvä etsintä on lisääntynyt. Tällaisia ihmisiä Ketola kutsuu etsijöiksi. Etsintä hajautuu moneen suuntaan, eikä mitään yksittäistä trendiä ole. Paitsi yksi: etsintää tapahtuu etenkin nuoremmissa sukupolvissa, 1980-luvulla syntyneissä ja sitä nuoremmissa.

Ketolan mukaan etsijät ovat kiinnostuneita uskonnoista, myös niiden mystisestä ja yliluonnollisesta puolesta, mutta eivät koe kirkkoa omakseen.

”Keskeistä on se, että etsintä lähtee yksilön henkilökohtaisista tarpeista”, Ketola sanoo.

Etsijät eivät siis pidä uskoa annettuna asiana, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Heille usko on aktiivinen valinta, jota punnitaan jatkuvasti.

”Tässä tilanteessa kirkon on aivan uudella tavalla kyettävä motivoimaan ihmisiä ja osoitettava, miksi sillä tulisi olla jokin rooli heidän elämässään. Pelkkä maan tapaan vetoaminen ei enää riitä.”

Koko aikaisempi kulttuurinen järjestelmä on murtumassa. Ennen Suomessa oli yksi vahvassa asemassa oleva kirkko, joka yhdisti kansaa. Vaan ei enää.

”Elämme historiallisesti poikkeuksellista aikaa”, Ketola sanoo. ”Sosiaalinen paine ei vedä kumpaankaan suuntaan, vaan ihmiset ovat vapaita tekemään omia päätöksiään.”

Tämä on paitsi uhka, myös mahdollisuus. Elonheimojen mukaan kirkko vaan ei ole osannut tarttua siihen.

”Kirkko ei uskalla puhua sitä, mitä Jeesus puhuisi”, Outi sanoo.

Mutta kyllä kirkko tekee myös hyvää, he muistuttavat. On valtavasti pappeja ja seurakuntalaisia, jotka ovat ihmisten elämässä kiinni.

”Kritisoimme kirkkoa, koska rakastamme sitä ja uskomme, että se voisi olla vielä parempi.”

Kun näin kävi, mitään jumalaa ei voi olla olemassa. Tällainen on Henry Soinnunmaan varhaisin uskoon liittyvä muisto. Tuolloin Henry oli 12-vuotias, ja hänen äitinsä oli juuri kuollut syöpään. Yläasteelle tultaessa Henrystä oli kouliintunut jo – kuten hän itse tuolloista itseään kutsuu – ”militantti ateisti”.

”Väittelin hanakasti uskovaisten koulukaverien kanssa vailla mitään kiinnostusta ymmärtää, mitä asia heille merkitsi. Ajattelin, että minulla on totuus, jota sitten heille julistin.”

Kaikenlainen uskonnollisuus ärsytti nuorta Henryä. Kun hän parikymppisenä seurusteli mormonitytön kanssa, sama yläasteella alkanut julistaminen jatkui.

”Olin vimmainen ja ahdasmielinen ajattelussani”, Henry kuvailee.

Entä nyt? Nykyään Henry on uskon suhteen utelias ja avoin, ja kokee että uskontojen ymmärtäminen on merkittävä osa yleissivistystä.

”Uskonnot ulottuvat syvälle ihmisyyden juuriin, ja siksi ilman uskontojen ymmärtämistä on vaikea muodostaa kokonaiskuvaa maailmasta.”

Muille ateisteille Henryllä on terveisiä: uskontojen merkitystä on hyödyllistä pyrkiä ymmärtämään, vaikkei itse uskoisikaan.

Uskonnoissa Henryä kiehtoo niiden moniulotteisuus. Uskonnot ovat paljon enemmän kuin väitelauseita, hän muistuttaa.

”Uskonnot voivat tarjota karttoja, jotka ohjaavat ihmisten arvoja. Ne myös johtavat monien perimmäisten kysymysten äärelle ja voivat tarjota nyrkkisääntöjä hyvään elämään.”

Tällaiset nyrkkisäännöt saattavat olla hyvinkin tärkeitä. Esimerkiksi ihmisen, joka kamppailee päihdeongelman kanssa, voi olla vaikea järkeillä itseään tilanteesta ulos. Tällöin uskonto voi auttaa pääsemään jaloilleen.

”Pystyn hyvin ymmärtämään, miten vaikkapa Jeesuksen ja Buddhan ajatukset anteeksiannosta saattavat olla jollekulle pelastusliivi, inspiraation ja voiman lähde.”

Uskonnoilla voi olla myös tärkeä yhteisöllinen rooli, Henry sanoo. Monille uskonnolliset tapahtumat saattavat olla ainoita paikkoja, joissa pääsee viettämään aikaa kaikenikäisten ihmisten kanssa, ilman päihteitä.

Uskontojen äärellä ollaan lisäksi usein elämän käännekohdissa. Esimerkiksi onnettomuuksista ja menetyksistä seuraa elämää ravistelevia kokemuksia, jotka voivat muuttaa ihmisen identiteettiä ja maailmasuhdetta.

Muille ateisteille Henryllä on terveisiä: uskontojen merkitystä on hyödyllistä pyrkiä ymmärtämään, vaikkei itse uskoisikaan. Uskonnot ovat osa ihmiskunnan historiaa ja tarinaa.

”Kaikki se konflikti ja vallankäyttö, ja toisaalta se yhdistävä ja kohottava voima, jota uskontoihin liittyy, paljastaa jotain merkittävää ihmisyydestä. Sen ristiriidan kanssa ateistinkin on opittava elämään.”

Ateismia Suomessa voi havainnoida kyselytutkimusten kautta. Vakaumukseen liittyvät asiat ovat tietysti yksi syy, miksi kirkosta erotaan: ei uskota Jumalaan tai kirkon opetuksiin. Mutta yksi syistä on sekin, että kirkolla ei koeta olevan henkilökohtaista merkitystä. Uskonnoissa ei siis ole kyse vain siitä, mihin ihminen uskoo tai ei usko. Ihmiset etsivät uskosta muutakin – ja pettyvät, kun eivät saa sitä.

Toisaalta maallisissakin ajatusmalleissamme voi olla paljon sellaisia uskonnonomaisia ulottuvuuksia, joita emme itse havaitse, Henry sanoo.

Henry itse pyrkii aktiivisesti havainnoimaan sellaisia asioita itsessään, jotka yleensä mielletään uskonnollisiksi. Hän meditoi säännöllisesti ja tekee harjoitetta, jota joku voisi kutsua rukoiluksi.

”Harjoitteeseen ei sisälly mitään yliluonnollista oletusta. Saatan pyytää elämältä voimaa ja kykyä myötätuntoon esimerkiksi silloin, kun löydän itseni sosiaalisesti haastavasta tilanteesta.”

Kyseessä on siis psykologinen harjoite, joka muokkaa suhdetta maailmaan ja toisiin ihmisiin. Sama koskee meditaatiota, jota Henry tekee ilman uskonnollista viitekehystä. Hänelle kyse on tekniikasta, jonka avulla voi oppia havainnoimaan omassa kokemusmaailmassa tapahtuvia asioita, kuten ajatusten ja tunteiden vaikutusta toisiinsa.

”Kai aikuistumiseen kuuluu se, että lakkaa ajattelemasta tietävänsä kaiken. Haluan kartuttaa ymmärrystäni ihmisten erilaisista tavoista elää ja ajatella.”

”Uppoavan Titanicin kannellakin ihminen voi valita toimia tavalla, joka on linjassa oman moraalisen arvokompassin kanssa.”

Todenmukaisempaa tietoa maailmasta, sitä ateisti tietysti toivoo. Mutta kysymys on monimutkaisempi. Entä jos maailma menee yhä maallistuneempaan suuntaan? Henryn mukaan on vaikea hahmottaa, mitä täysi maallistuminen tarkoittaa ja mitä kaikkea se edellyttäisi.

”Uskontojen kadotessa syntyy erilaisia tyhjiöitä. Tämä näkyy esimerkiksi moraalisissa kysymyksissä, joihin uskonto ennen tarjosi vastauksia. Nyt ihminen joutuu etsimään uusia kiintopisteitä yhteiselle arvopohjalle.”

Oleellinen kysymys on Henryn mukaan tämä: Miten rakentaa kukoistavaa ihmiselämää? Juuri tässä, jos missä, piilee uskon siemen hänenkin ajattelussaan.

”Uskon, että vaikeimmissakin olosuhteissa on mahdollista luoda puitteita paremmalle elämälle. Uppoavan Titanicin kannellakin ihminen voi valita toimia tavalla, joka on linjassa oman moraalisen arvokompassin kanssa.”

Juuri nyt maailman tilanne on monin tavoin tulehtunut, Henry arvioi. Eri tavoin maailmaa kokevat ihmiset eivät luota toisiinsa tai koe, että voisivat rakentaa jotain arvokasta yhdessä.

”Toivon, että oppisimme tapoja toimia yhdessä jyrkkienkin erimielisyyksien keskellä. On paljon sellaisia jaettuja arvoja, joiden varaan yhteistyötä voi rakentaa.”

Myös nöyryyttä tarvitaan.

”Historiallisesti katsottuna ihmiset ovat olleet väärässä monissa asioissa. Myös nykyhetken vallitsevissa maailmankuvissa on mitä luultavimmin paljon sellaista, joka osoittautuu myöhemmin virheelliseksi”

Silti Henry uskoo: totuutta kohti on aina mahdollista mennä.

Mitra on sanskritin kieltä ja tarkoittaa ystävää. Mitra Virtaperko otti sen etunimekseen vuonna 2013, kun hänestä tuli zen-pappi.

Tie zen-papiksi ei suinkaan ole aina ollut selvä – mutta etsijä Mitra muistaa olleensa nuoresta asti.

”Etsin aktiivisesti ja vimmaisesti jotain. En edes tiennyt mitä se oli, mutta liitin sen jotenkin etäisesti uskonnollisuuteen. Oikeastaan halusin vain löytää tavan tehdä työtä sellaisten kysymysten parissa, jotka koin perimmäisiksi.”

Lopulta alkoi vaikuttaa siltä, ettei sellaista tapaa ole. Mitra oli jo kokeillut kaikkea mormonitemppeleistä Hare Krishna -kokoontumisiin.

”Katsoin, että siinä on maailman ikävimmän näköinen pieni nainen tylsässä harmaassa villatakissa!”

Sitten eräänä päivänä ystävä ehdotti: tule kokeilemaan zeniä. Mitään suurta herätystä zenin johdantokurssi ei Mitralle tuonut, pikemminkin alati vakaammaksi käyvän tunteen siitä, että ehkä tässä on jotain itua.

Varsinainen murros tapahtui vuotta myöhemmin, kun Mitra tapasi opettajansa Kanja Odlandin. Mitran välitön ensivaikutelma opettajasta oli tosin kaikkea muuta kuin imarteleva.

”Katsoin, että siinä on maailman ikävimmän näköinen pieni nainen tylsässä harmaassa villatakissa!”

Sitten Odland kiipesi luentosalin pöydälle istumaan ja hujautti jalkansa lootusasentoon. Se teki vaikutuksen. Lopullisesti Mitra vakuuttui, kun pääsi tapaamaan opettajan kahden kesken.

”Silloin tiesin, että elämäni tulee muuttumaan perusteellisesti.”

Ehti kulua monta pitkää harjoitusvuotta, ennen kuin Mitra tiesi: hän haluaa papiksi. Zen-papin tehtävä on edustaa perinnettään. Mitra oli kymmenen vuotta Helsinki Zen Centerin johtaja, ja tekee samaa nyt Tampereen vastaavassa keskuksessa.

Pappeudessa on myös yksilöllinen puoli. Se on elämän keskeinen valinta, iso henkilökohtainen päätös, joka näkyy monin tavoin. Yksi isoimmista asioista on se, että zen-pappi ei hanki lapsia. Parisuhteessa pappi voi kuitenkin olla.

Zen on buddhalaisuuden muoto, joka painottaa meditaation harjoittamista. Aivan kuten kaikissa buddhalaisuuden suuntauksissa, myös zenissä on kysymys kärsimyksestä vapautumisesta.

”Ihminen on onneton, koska ei ymmärrä todellisuuden luonnetta”, Mitra sanoo. ”Kärsimyksestä vapautuminen tulee mahdolliseksi, kun oppii tuntemaan oman mielensä ja sitä kautta maailman.”

Keskeistä on tämä: ymmärryksen täytyy olla omakohtainen, se on koettava omassa ruumiissaan ja mielessään.

Mikä on zenin suhde uskoon? Tähän Mitralla on suora vastaus:

”Zenin harjoittaminen ei vaadi pisaraakaan uskoa, mutta ei se sitä kielläkään.  On aivan sama, uskooko jumalaan tai jumalattomuuteen – tai vaikka suureen tonttuun.”

Juuri tämä saattaa selittää zenin suosiota maallistuneissa yhteiskunnissa, myös Suomessa.

Meditaation harjoittaminen ylipäänsä on valtavirtaistunut – mutta tietyin varauksin, korostaa Ketola.

”Kyselyistä selviää, että valtaosa harjoittajista haluaa tuoda mukaan oman elämänkatsomuksensa”, Ketola sanoo.

”Ihmiset ovat hyvin herkkiä sille, että joutuvat jonkinlaisen katsomuksellisen vaikuttamisen kohteeksi. Keskiössä on yksilön vapaus tehdä omia valintoja ja tulkintoja.”

”Meditaation ei tulisi olla väline suurempaan tuottavuuteen eikä keino sopeuttaa ihmisiä sellaiseen, mihin ei tule sopeutua”

Uskoa zenin harjoittaminen ei vaadi, mutta luottamusta tarvitaan, Mitra sanoo.

”On voitava luottaa ihmisen perushyvyyteen, tai ainakin sen mahdollisuuteen. Muuten on mahdotonta tehdä töitä itsensä kanssa.”

Lisäksi on muistettava, että zen on enemmän kuin pelkkä meditaatiotekniikka. Siihen liittyy myös filosofisia ja eettisiä ohjenuoria. Meditaation valtavirtaistumiseen Mitra suhtautuu ristiriitaisesti. Oleellista olisi pohtia, minkä takia meditaatiota ylipäänsä harjoitetaan ja millaisia tarkoitusperiä sen oletetaan palvelevan.

Nostetaanpa esiin ääriesimerkki: myös norjalainen murhaaja Anders Breivik meditoi voidakseen hallita mieltään ja täten toteuttaa surmatyönsä. Suotavaa ei ole sekään, että pomo laittaa alaisensa mindfulness-kurssille, koska haluaa saada tästä enemmän irti.

”Zenissä kysytään, mikä pointti tässä koko hommassa on. Onko esimerkiksi tarpeen tehdä näin paljon töitä? Meditaation ei tulisi olla väline suurempaan tuottavuuteen eikä keino sopeuttaa ihmisiä sellaiseen, mihin ei tule sopeutua”, Mitra sanoo.

Silti Mitra uskoo, että jos ihminen jatkaa meditaatiota tarpeeksi pitkään, oli tarkoitusperä mikä tahansa, on mahdollista että mielen selkeä, kirkas ja terve perusolemus paljastuu.

”Jos ihminen on aidosti kiinnostunut itse meditaatiosta, hän luultavasti ennen pitkää törmää itseensä jollain uudella ja vapauttavalla tavalla.”

Viime syksynä Mitran veli kuoli. Silloin Mitra järjesti buddhalaisen seremonian. Se sai osakseen paljon hyvää palautetta, vaikkei hautajaisvierailla uskonnollista vakaumusta tai harjoitusta ollutkaan. Tärkeäksi koettiin seremonia itse. Rituaali.

”Rituaalin roolia voi verrata taiteen merkitykseen”, Mitra sanoo. ”Se synnyttää sydämen sykettä, lihaa ja elämää tavalla, joka ei ole käsitteellinen. Se kytkee meidät yhteyteen jonkin sellaisen puolen kanssa, jonka ilmentymiä ovat esimerkiksi unennäkö ja luovuus.”

Kiinnostavaa kyllä, Mitran havaintojen mukaan viimeisen kymmenen vuoden aikana rituaalien vieroksuminen on vähentynyt. Ihmiset ovat valmiimpia, jopa halukkaampia olemaan osa rituaalia. Yhdeksi syyksi Mitra epäilee internetiä.

Myös Ketolan mukaan viestintäteknologia on vaikuttanut suomalaisten uskonnollisuuteen suuresti. Ihmiset pääsevät käsiksi eri harjoitusperinteisiin aivan eri tavoin kuin ennen. Enää ei siis tarvitse lähteä henkiselle vaellukselle Intiaan, riittää kun googlettaa tarpeeksi kauan.

Toinen suuri vaikutin on ihmisten liikkuvuus. Muualta tulleet uudet suomalaiset tuovat omat uskontonsa mukanaan. Näin uskon kenttä moninaistuu ja muuttuu jatkuvasti.

Ja ehkäpä kasvanut rituaalimyönteisyys on myös merkki siitä, että ihmisillä on rituaalien tarve ja kaipuu, Mitra pohtii. Elämmehän maailmassa, jossa rituaaleja ei enää juurikaan ole. Tämä lienee yksi niistä tyhjiöistä, josta käsin etsijät luovivat tietään; tunne siitä, että jotain tärkeää on hukattu.

Pakkohan sitä on kysyä: onko papinkin elämässä sellaisia ajanjaksoja, kun meditaatio ei jaksa kiinnostaa?

Tietysti on, Mitra sanoo. Hän meditoi silti.

”Jos en meditoi, voin huonosti. Silloin en pysty olemaan läsnä omassa senhetkisessä tilanteessani enkä tekemään hyviä ratkaisuja.”

Zen-perinteessä meditaatio on hyvin yksinkertainen harjoitus. Juuri yksinkertaisuus on asia, josta Mitra epäilee ihmisten viehättyvän.

Meditaatio tarjoaa vastauksia myös yhteen aikamme vitsaukseen, nimittäin merkityksettömyyden tunteeseen. Mitrallekin se on ollut yksi suurimmista löydöksistä: oivallus siitä, että elämä on äärimmäisen merkityksellistä. Nykyään hän luottaa siihen, että vaikka kohdalle osuisi neliraajahalvaus, hän löytäisi silti tavan viettää merkityksellistä elämää.

”Kaikella on väliä! Jokaisella yksittäisellä ajatuksellakin on kosminen merkitys, oli sitten työtön suomalainen yksiössään tai Yhdysvaltain presidentti.”

Toisaalta meditaation kautta voi kokea myös kosmista merkityksettömyyttä, oivalluksen siitä, ettei millään ole oikeastaan väliä. Mitran mukaan se ei masenna, vaan vapauttaa.

Zenin tulevaisuus on Mitralle tärkeä asia, toki. Mutta kaikkein tärkeimpänä hän pitää sitä, että maailmassa on tulevaisuudessakin keinoja harjoittaa läsnäoloa ja olla kiinni todellisuudessa.

Se on jotain, joka ei rajoitu zeniin.