Eräänä loppukesän päivänä 2014 viisihenkinen seurueemme kyhjötti vaitonaisina Odaiban tekosaarelle matkaavassa junassa. Jonain toisena päivänä matka olisi voinut olla vaikuttavakin. Leveitä kaarroksia Tokionlahden yllä tekevä rata toi junanikkunoihin laajoja näkymiä suurmetropolin ranta-alueista. Sinä päivänä sekä näkymien että seurueemme mielialan yllä kuitenkin makasi kaiken latistava harmaus. 

Oli kolmas päivämme Tokiossa. Kaksi edellistä iltaa ja yötä olivat sujuneet railakkaasti karaoken parissa, mikä kostautui nyt heikkona happena ja synkkänä tunnelmana. Jotain tekemistä oli pitänyt silti keksiä, ja ehdotus Odaibassa sijaitsevasta huvipuistosta oli saanut innostuneimman vastaanoton (”Joo kai, emmäkyl muutakaan keksi…”).

Perillä puistossa harmaus vaihtui mustuudessa välkkyviin purppuran sävyisiin valoihin. Aurinko ei ollut vielä laskenut, mutta tämä puisto sijaitsi kokonaisuudessaan sisätiloissa.

Japaninkieliset jutustelut jäivät kyllä ymmärtämättä, mutta kovin vihaiselta henki kuulosti.

Päidemme päällä kattorakenteissa rymisteli vuoristorata, jonka valitsimme ensimmäiseksi kohteeksemme. Jono ei ollut pitkä, mutta rymistelyä saimme silti odottaa, sillä matkan ensimmäisessä vaiheessa meidän oli ammuttava tieltämme avaruushirviöitä istuimissa olleilla ohjaimilla.

Kummitusjunan sijasta tässä puistossa oli pimeä huone, jossa istuttiin kolmiulotteisen tilan tuntua luovat kuulokkeet päässä ikään kuin osana kauhutarinan kohtausta. Täydellinen pimeys, kuulokkeet ja liikkuva tuoli loivat vakuuttavan illuusion siitä, että tilassa pyöri vihainen paha henki, joka välillä kävi kuiskuttamassa korvanjuuressa asti. Japaninkieliset jutustelut jäivät kyllä ymmärtämättä, mutta kovin vihaiselta henki kuulosti.

Puiston teknologisesti kekseliäät härvelit eivät merkittävästi onnistuneet kohentamaan päivän tunnelmia, mutta jälkikäteen visiittiä on mieluisaa muistella. Hauskanpidoksi kai sekin lasketaan.