Tämän Maailman Kuvalehden teemana on raha. Kun pohdimme näkökulmia, nopeasti oli selvää, että tahdoimme kirjoittaa myös rahan puutteesta eli köyhyydestä.

Toisin kuin voisi olettaa, emme tarkentaneet kameraamme nyt globaaliin absoluuttiseen köyhyyteen, vaan suhteelliseen köyhyyteen tässä ihan lähellä. Käänsimme kameran kohti Suomea.

Olen itse sukupolvea, joka ensimmäisten joukossa kävi peruskoulun, jonka oli tarkoitus antaa kaikille lapsille samat tiedolliset ja taidolliset valmiudet taustasta riippumatta.

Minua on hellitty koko elämäni kattavalla sosiaaliturvalla, julkisilla palveluilla, ilmaisella terveydenhoidolla ja yliopisto-opetuksella.

Mutta nyt viisikymppisenä minulla on huijattu olo, ja niin on varmaan monella muullakin. Kun katsoo tilastoja suomalaisesta köyhyydestä, kupla puhkeaa: emme ole samalla viivalla.

Hurja tosiasia on se, että pitkittyneesti köyhyysrajan alla eläviä on nyt Suomessa kaksi kertaa enemmän kuin vuosituhannen alussa. Hienoista ja kunnianhimoisista yrityksistä huolimatta kuilu on olemassa. Yhteiskunnan kyky huolehtia kaikkein heikompiosaisista on nyt huonompi kuin ennen.

”Huonoimmassa asemassa olevat ajatuvat yhä syvemmälle.”

Miten pidämme huolta kaikkein huonompiosaisista? Tämä on suurin haaste niin Suomessa kuin maailmalla. Globaaleissa köyhyystilastoissa näkyy sama: köyhyys vähenee, mutta myös syvenee. Ne, jotka ovat huonoimmassa asemassa, ajautuvat yhä syvemmälle.

Vuodet Latinalaisessa Amerikassa ja Karibialla ovat herkistäneet minut jonkinlaiselle luokkatutkalle. Kun on asunut maissa, joissa erot yhteiskuntaluokkien välillä ovat räikeät ja rakenteelliset, alkaa hahmottaa samoja rakenteita myös Suomessa. Uskon, että aika monelle käy niin.

Siksi onkin karua, miten monet hyväosaiset Suomessa ajattelevat, että köyhyys on ihmisen oma vika. Tämä tutkimustulos selvisi vuonna 2015 Helsingin Sanomien tekemästä kyselystä, jossa mitattiin suomalaisten asenteita. Mitä varakkaampi vastaaja oli, sen enemmän hän syytti köyhyydestä ihmisiä itseään.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkija Anna-Maria Isola korostaa jutussa Köyhyys Suomessa syvenee (s. 18–25), että lähestymistapamme köyhyyteen ja syrjäytymiseen on liian ongelmalähtöinen.

”Ihmiset marginalisoidaan heti kättelyssä. Tarvitaan tilaisuuksia ja tiloja, joissa ihminen tulee kohdatuksi ihan vain ihmisenä, ei ongelman kautta. Tarvitaan maanläheisempää politiikkaa ja toimenpiteitä”, Isola sanoo.

”Koska ongelma on yhteiskunnallinen, yhteiskunnan on myös vastattava syrjäytyneiden tarpeisiin. Kaikkea ei voi jättää yksilön ratkaistavaksi.”

Näin sanoo myös jutussa haastateltu suutarina uransa tehnyt Maija Nurmi: ”Kaikki lähtee siitä, että ymmärretään, että köyhyys on yhteiskunnallinen ilmiö, ei siinä ole kysymys siitä, että toiset ovat huonompia ja toiset parempia.”

Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden päätoimittaja.