Kaupunki oli raunioina. Tiesulkuja ei olisi pitänyt enää olla, mutta silti niitä oli. Matkaan oli juuri lähetetty ensimmäinen tutkimusryhmä sitten sodan syttymisen. Ryhmä matkusti kaupunkia ympäröiville vuorille, ja siellä makasi edelliskesänä surmansa saaneita vainajia.

”Se oli tietysti järkyttävää, mutta en kauhistunut sitä. Otin sen kliinisenä asiana”, muistelee Helena Ranta, 75.

En edes tiedä, kuinka monta kertaa tarkka-ampuja on pitänyt minua tähtäimessään. Ihmettelen, että olen yhä hengissä.

Oli vuosi 1996, paikka oli Bosnia-Hertsegovina. Se oli Rannan ensimmäinen ulkomaan missio, ja se kesti yhteensä vuoden päivät.

”Keskeinen oivallus tuolta ajalta oli se, että selviän minulle täysin vieraissa olosuhteissa, joihin en ole voinut mitenkään valmistautua. Sen tajuaminen syöksi minut tielle, jolla olen ollut siitä asti.”

Nykyään Ranta on Suomen tunnetuin kansainvälinen sotarikostutkija. Hän on toiminut useiden kansainvälisten oikeuslääketieteellisten tutkijaryhmien johtajana ja jäsenenä.

Bosnia-Hertsegovinan jälkeen Ranta on ollut muun muassa Kosovossa 1998–2001, Kamerunissa ja Perussa 2002, Irakissa 2004 ja Kaakkois-Aasian hyökyaalto-onnettomuuden selvittelyissä 2005. Hän on tunnistanut Estonian onnettomuuden uhreja ja tutkinut Euroopan unionin toimeksiannosta Kosovon tapahtumia.

”Aina kysytään, onko minua pelottanut. Totta kai on, ja niin kuuluukin olla. Se täytyy tiedostaa jatkuvasti, että oma henki voi olla uhattuna. En edes tiedä, kuinka monta kertaa tarkka-ampuja on pitänyt minua tähtäimessään. Ihmettelen, että olen yhä hengissä, ja niin on ihmetellyt moni muukin.”

Joukkohautojen avaamista, vainajien tunnistamista kuoleman kentillä – tällaista uraa tuskin osaa kukaan tietoisesti suunnitella. Ei myöskään Ranta, joka työskenteli pitkään yliopistolla ja teki sitten työtä vankien parissa. Mukaan Bosnia-Hertsegovinaan hän päätyi sattumalta.

Työ on raskasta, Ranta sanoo, mutta myös hyvin merkityksellistä.

”Tutkimalla kuolleita autamme eläviä. Eloon jääneillä on oikeus tietää, mitä heidän kadonneille rakkailleen on tapahtunut. Niin kauan kuin tietoa ei ole, elää toivo.”

Toivo syöttää ajatuksia: Ehkä hän on vielä hengissä. Ehkä jossain on salainen vankileiri, tai ehkä hän on jo pakomatkalla, matkalla kotiin.

Tällainen toivo estää jälleenrakentamisen, Ranta sanoo.

”Sortuneiden yhteiskuntien täytyy pystyä aloittamaan uusi elämä, mutta se ei voi perustua epätietoisuuteen.”

Vuosien mittaan Ranta on oppinut ymmärtämään haudan merkityksen. Se ei katso kulttuurirajoja, sen funktio on aina sama: se sulkee oven menneisyyteen. Se mahdollistaa kaiken tulevan.

Autopommi-isku. Ihmiskilpenä toimiminen. Pidätykset. On monia asioita, joita Ranta ei halua muistaa.

Ranta on nelilapsisen perheen nuorin lapsi ja ainoa, joka syntyi sodan jälkeen.

”Sodan jälkeen syntynyt lapsi oli merkki valoisammasta tulevaisuudesta. Ehkä siksi minua hemmoteltiin.”

Rannan äiti oli matemaatikko ja isä fysiokemisti. Luonnontieteilijävanhemmiltaan hän sai perintönä oikeudentunnon.

”Kotona opetettiin, että on tärkeää tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, ja että väärin ei saa tehdä.”

Lapsuutensa Ranta eli Imatralla, jossa porukka naapuruston lasten kanssa oli tiivis. Omenavarkaissa käytiin tasapuolisesti kaikkien pihoilla.

”Otin vanhempieni opit niin vakavasti, että omenoiden varastaminen aiheutti suurta tunnon tuskaa”, Ranta muistelee tapahtumia 1950-luvulta.

Hänen vanhempansa olivat myös hyvin liberaaleja, erityisesti isä, joka kannatti naispappeutta jo tuolloin.

”Opin, että ihmisiä täytyy kohdella tasa-arvoisesti ja inhimillisesti.”

Tutkimalla kuolleita autamme eläviä. Eloon jääneillä on oikeus tietää, mitä heidän kadonneille rakkailleen on tapahtunut.

Muistoja kentältä Rannalla on paljon – liikaa.

”Jotkut muistoista ovat sellaisia, että ne pyrkii aktiivisesti torjumaan. Jos niitä alkaa käymään tarkasti läpi, nousee pohjaton murhe. Täytyy vain hoitaa työnsä ja koittaa unohtaa se mahdollisimman pian.”

Autopommi-isku. Ihmiskilpenä toimiminen. Pidätykset. On monia asioita, joita Ranta ei halua muistaa.

”Ne ovat liian rankkoja kokemuksia. Olen nähnyt liikaa ja kokenut liian paljon.”

Totuuden jäljille kaivautuminen on henkisesti raskasta, Ranta sanoo. Päätöksiä on tehtävä nopeasti, suuren paineen alla. Yleensä kaikki vaihtoehdot ovat huonoja, joten on valittava niistä vähiten huono.

”On turha lähteä enää jossittelemaan, mitä olisi käynyt, jos olisin valinnut toisin. Jälkiviisaus ei näissä asioissa auta.”

Luonteeltaan työ on yksinäistä. Tutkijaryhmän jäsenet eivät ole samalla tavalla tietoisia kokonaiskuvasta, ja siksi tällaisen ryhmän johtaja joutuu pitämään paljon sisällään.

”En missään nimessä saa vaarantaa niiden ihmisten henkeä, jotka ovat toimittaneet minulle arkoja, luottamuksellisia tietoja.”

Haastattelukysymyksiin Ranta antaa laajoja, silti napakoita vastauksia. Kysymykset on lähetetty hänelle jo ennakkoon, ja nyt Ranta etenee määrätietoisesti kysymyksestä seuraavaan. Toimittaja yrittää lähinnä pysytellä perässä.

Ehkäpä tässä näkyy se, että Ranta on todistanut monissa oikeudenkäynneissä. Yksi niistä oli ylitse muiden: Serbian presidentin Slobodan Miloševićin oikeudenkäynti vuonna 2002. Miloševićia syytettiin sotarikoksista Jugoslavian hajoamissodissa.

Syyttäjä pyysi tuolloin Rantaa avustamaan ristikuulustelussa. Ranta istui lasikopissa vartijan kanssa ja antoi syyttäjälle tärppejä.

”Oli rankkaa nähdä, miten ihminen murenee pala palalta, kun syyttäjä pääsee hyökkäämään. Tajusin, että olen yksi palikka siinä koneistossa, joka murtaa valheellisen todistuksen.”

Totuus tulee aina lopulta esille, Ranta uskoo. Tänään, huomenna tai kymmenen vuoden kuluttua.

”On tärkeää, että historiallinen totuus tulee dokumentoiduksi. Traumatisoivista tapahtumista ei saa jäädä väärää historiallista tietoa.”

Moraalinen velvollisuuteni on jatkaa tätä työtä niin kauan kuin pystyn.

Valitettavasti totuus on konfliktissa ensimmäinen uhri.

”Kukaan ei pidä sotarikostutkijoista. Meille halutaan antaa tietoa, mutta myös valkopestä oma osuus. Kenenkään intresseissä ei välttämättä ole tietää, mitä on todella tapahtunut.”

Tämän takia on tärkeää, että tutkijaryhmä on täysin riippumaton ja tutkimusten jokainen vaihe dokumentoidaan. Ranta on tyytyväinen siihen, että kaikki ne tutkimustulokset, jotka hän on ryhmänsä kanssa luovuttanut tuomioistuimille, on hyväksytty todistusaineistoksi.

Yksi asia on keskeinen muistaa, Ranta sanoo.

”Me emme ota kantaa siihen, kuka rikoksen teki. Sen hoitaa riippumaton tuomioistuin.”

Totuus tulee aina lopulta esille.

Kun Rannan kanssa keskustelee, yksi kysymys nousee mieleen ylitse muiden. Mikä on saanut tekemään näin rankan uran?

Ranta miettii vastausta hetken.

”Kyllä se uteliaisuus on – ja velvollisuudentunto. Moraalinen velvollisuuteni on jatkaa tätä niin kauan kuin pystyn.”

Juuri niin Ranta on tehnyt. Vain kerran hän on kääntynyt kentältä pois – silloin aseita oli vastassa liikaa – ja kolme kertaa hän on kieltäytynyt missiosta selkein perustein. Muuten Ranta on aina ollut siellä, mihin häntä on pyydetty.

”Ryhmäni ovat onnistuneet säilyttämään luotettavuutensa. Jos olisin kieltäytynyt, kansainvälinen yhteisö olisi voinut menettää mahdollisuutensa tutkia näitä tapauksia kokonaan.”

Vielä 2010-luvulla Ranta on ollut Eritreassa, ja työ jatkuu monilta osin yhä. Humanitääriseen työhön, konfliktien ratkaisemiseen ja ihmisoikeuksiin keskittyvä Helena Ranta Forum järjestetään vuosittain elokuussa.

Nyt viimeinenkin kysymys on kysytty. Rannalla on monta rautaa tulessa, mutta tärkein ensin: sienestys.

”Eiköhän tässä ollut kaikki! Soittele, jos tarvitset lisätietoa!” Ranta tuumaa napakkaan tyyliinsä. Sitten hän on jo pyyhkäissyt sienimetsään.