Minna Jakosuo heräsi aamulla ystävänsä Petteri Saarion luona. Aamiaisen jälkeen he lähtivät retkelle Porvoon lähimetsään, jossa he kuuntelivat käpytikkojen rummutusta vanhoissa kilpikaarnamännyissä. Kävelyn jälkeen he ajoivat Helsingin keskustaan. Ennen yhteisen kirjansa julkistamisjuhlia he saapuvat tähän haastatteluun.

Minna: Tunnen pakokauhua. Olen hirveä jännittäjä, jos joudun olemaan huomion keskipisteenä.

Petteri: Ja siinä puhuu nyt Suomen tunnetuin vaellusopas.

M: Mutta se on eri juttu, kun ollaan luonnossa ja oman porukan kesken.

P: Olen minäkin jännittynyt. Joka toinen päivä olen toivonut, että koko maailma lukisi meidän kirjan. Joka toinen päivä ajattelen, että kunpa kukaan ei lukisi. Siitä tuli paljon intiimimpi ja henkilökohtaisempi kuin uskoin.

M: Kun kuusi vuotta sitten kohtasimme, olin nähnyt tekemiäsi luontodokumenttielokuvia, mutta en osannut yhdistää nimeäsi tai ulkonäköäsi niihin. Hyvä niin. Jos olisin tiennyt, kuka olet, en varmaankaan olisi uskaltanut tulla juttelemaan.

P: Meidät molemmat oli kutsuttu Inariin esiintymään Camera Borealis -luontokuvatapahtumaan. Tuohon ihmiseen minä haluan tutustua, ajattelin. Se oli kummallisen vahva ja outo tunne. Kun kerroit viettäneesi yksin erämaassa kuukauden, kerroit kuulijoille, että jos sinä pärjäät siellä, kuka tahansa pärjää.

M: Minäkin vaikutuin Petterin puheesta. Menin hänen luokseen ja pyysin, että hän lukisi minulle nauhalle merisäätä. Aloimme soitella toisillemme, kun halusimme avautua. Tajusin aika pian, että kerron Petterille sellaisia asioita, joita en kerro edes miehelleni. Meillä on hänen kanssaan yhteinen työ ja perhe, eikä minusta tunnu hyvältä kaataa ympäristöahdistustani hänen niskaansa.

On vastuutonta ja sikamaistakin, että alaikäisten ihmisten pitää muistuttaa aikuisille, että nyt pitää olla nopea.

P: Luontoihmisen suurin haaste on yrittää ylläpitää toivoa toivottomuudessa. Illan hiljaisina hetkinä maailmantuskan viiltäessä sielua aloimme soitella toisillemme ja puhua ihmisten ahneudesta ja ylimielisyydestä. Se oli terapeuttista.

M: Pari kertaa vuodessa retkeilimme yhdessä ja joimme viiniä. Olen kotoisin Itä-Suomesta kaislikkoisen järven rannalta ja avoin meri on aiemmin tuntunut vieraalta. Petterin ansiosta olen päässyt lähentymään sen kanssa.

P: Viimeiset 35 vuotta olen ammentanut luonnosta, kiertänyt maailmaa kuvaamassa ja pönkittänyt työlläni seikkailijan egoa. Minna sai minut ymmärtämään, että maailma ei enää kaipaa seikkailijamatkailijoita. Ennen koronapandemiaa ehdotin kustantajalleni, että tekisin Minnan kanssa kirjan. Halusin murtaa sitä vanhaa idioottimaista myyttiä, että luonnosta nauttiminen tai sinne meneminen edellyttäisi jotenkin erityisiä taitoja ja varusteita.

Minna: Olen miettinyt paljon ystävyyttämme. On ollut erityistä, että vaikka olemme eri ikäisiä, eri sukupuolta ja erilaisista taustoista, suhtaudumme luontoon samalla tavalla.

P: Muistan, kun luin ensimmäisen kerran ilmastonmuutoksesta 80-luvulla. Silloin ajateltiin, että nämä asiat tapahtuvat joskus tulevaisuudessa. Vuonna 1992 olin Rio de Janeiron kuuluisassa ympäristökokouksessa, jossa lanseerattiin kestävän kehityksen ajattelu. Siitä on 30 vuotta. Lajikadon vauhti on yllättänyt kaikki. On vastuutonta ja sikamaistakin, että alaikäisten ihmisten pitää muistuttaa aikuisille, että nyt pitää olla nopea. Nyt tarvitaan kovia toimia ja nopeasti.

M: Itkeä pillitän, kun luen uutisista, mitä on tapahtumassa. Pää ei aina kestä tuota isoa kuvaa. Omassa ystäväpiirissäkin on ihmisiä, jotka lentävät jonnekin viikonlopuksi huvin vuoksi. Ajattelen usein, että minun tulee tehdä heidänkin edestään enemmän. Se taakka tuntuu raskaalta.

Me ei enää tarvita machoiluja vaan kykyä yhteistyöhön ja kokonaisuuksien ymmärtämistä.

Petteri: Minä olen tosi huolissani, millaisen perinnön jätämme lapsillemme ja lapsenlapsillemme, oman typeryytemme takia. Meidän kirjeenvaihdossakin yksi kysymys on, kuinka me tässä toivottomuuden analyysissä pidämme pään pinnalla. Suljetaanko silmät? Minulla on taipumus vaipua välillä ahdistukseen tai olla vihainen. Silloin olen saanut lohtua Minnan hurmaavasta tavasta kuvata kohtaamista luonnon kanssa. Hän muistuttaa minulle, että lähtisin taas luontoon. Luonnossa suurimmatkin kusipäät alkavat vaikuttaa vain rakastettavilta hölmöiltä.

M: Luulen, että meille molemmille kirjoittaminen on ollut helpompaa kuin puhuminen. Kun ne portit avautuivat, sieltä tuli yllätyksiäkin. Toisinaan kyllä pyysin, että kirjoittaisit minulle vähän toiveikkaammin.

P: Yksi viimeaikaisista ajatuksistani liittyy miehenä olemiseen. Miksi niin moni mies kokee olevansa nykymaailmassa tarpeeton? Parasta mitä maailmalle voisi tehdä, olisi kääntää kaikissa miehissä sellaista testosteronin säätönappia ja vähentää siitä. Me ei enää tarvita machoiluja vaan kykyä yhteistyöhön ja kokonaisuuksien ymmärtämistä. Feminiinisistä piirteistä pitäisi tehdä miehekkäitä. Jos edelliset 35 vuotta olen omassa työelämässäni vahvistanut töissä erämiehen imagoa, on nyt korkea aika alkaa purkaa sitä. Eläköön feminismi ja eläköön estrogeeni!

M: Minä en jaottele sukupuolia ihan noin. Olen maalaistalosta, jossa kaikki tekivät kaikkia töitä. En nykyäänkään tykkää vetää juttuja pelkästään naisille tai miehille.

P: Mutta toisaalta sieltä agraariyhteiskunnasta tämä rooliajattelu kumpuaa.

M: Niin, kulttuurista ja perinteistä. Mutta keskityn mieluummin seuraavaksi Jämsässä kaatamisuhan alla olevan Hartusvuoren virkistysalueen suojelemiseen. Perheelle jo sanoin, että jos uhka ei väisty, telttailen siellä vaikka koko talven. Olen jo värvännyt eri paikkakuntien Elokapinaa paikalle.

P: Minä olen luvannut Minnalle meidän vintiltä vanhat kahleet. Kätkin ne sinne meidän vintille, kun käytin niitä vanhojen metsien ja soiden suojelemisessa.

M: Luonnosta voi nauttia kaikilla aisteilla. Minä pidän etenkin silittelystä. Teen Instagramiin aisteja herkistäviä ASMR-videoita vaikkapa käsien livauttamisesta heinien läpi. Mutta toisin kuin Petteri, en makoile metsässä ilkosillani.

P: Se on minun juttuni. Riisun vaatteet ja heittäydyn jäkälikköön. Kerran heräsin, kun jostain ilmestynyt koira alkoi vimmatusti nuolla minua. Sen emäntä kysyi, onko kaikki kunnossa. Vastasin, että oi, kyllä.

Minna Jakosuo heräsi aamulla ystävänsä Petteri Saarion luona. Aamiaisen jälkeen he lähtivät retkelle Porvoon lähimetsään, jossa he kuuntelivat käpytikkojen rummutusta vanhoissa kilpikaarnamännyissä. Kävelyn jälkeen he ajoivat Helsingin keskustaan. Ennen yhteisen kirjansa julkistamisjuhlia he saapuvat tähän haastatteluun.

Minna: Tunnen pakokauhua. Olen hirveä jännittäjä, jos joudun olemaan huomion keskipisteenä.

Petteri: Ja siinä puhuu nyt Suomen tunnetuin vaellusopas.

M: Mutta se on eri juttu, kun ollaan luonnossa ja oman porukan kesken.

P: Olen minäkin jännittynyt. Joka toinen päivä olen toivonut, että koko maailma lukisi meidän kirjan. Joka toinen päivä ajattelen, että kunpa kukaan ei lukisi. Siitä tuli paljon intiimimpi ja henkilökohtaisempi kuin uskoin.

M: Kun kuusi vuotta sitten kohtasimme, olin nähnyt tekemiäsi luontodokumenttielokuvia, mutta en osannut yhdistää nimeäsi tai ulkonäköäsi niihin. Hyvä niin. Jos olisin tiennyt, kuka olet, en varmaankaan olisi uskaltanut tulla juttelemaan.

P: Meidät molemmat oli kutsuttu Inariin esiintymään Camera Borealis -luontokuvatapahtumaan. Tuohon ihmiseen minä haluan tutustua, ajattelin. Se oli kummallisen vahva ja outo tunne. Kun kerroit viettäneesi yksin erämaassa kuukauden, kerroit kuulijoille, että jos sinä pärjäät siellä, kuka tahansa pärjää.

M: Minäkin vaikutuin Petterin puheesta. Menin hänen luokseen ja pyysin, että hän lukisi minulle nauhalle merisäätä. Aloimme soitella toisillemme, kun halusimme avautua. Tajusin aika pian, että kerron Petterille sellaisia asioita, joita en kerro edes miehelleni. Meillä on hänen kanssaan yhteinen työ ja perhe, eikä minusta tunnu hyvältä kaataa ympäristöahdistustani hänen niskaansa.

On vastuutonta ja sikamaistakin, että alaikäisten ihmisten pitää muistuttaa aikuisille, että nyt pitää olla nopea.

P: Luontoihmisen suurin haaste on yrittää ylläpitää toivoa toivottomuudessa. Illan hiljaisina hetkinä maailmantuskan viiltäessä sielua aloimme soitella toisillemme ja puhua ihmisten ahneudesta ja ylimielisyydestä. Se oli terapeuttista.

M: Pari kertaa vuodessa retkeilimme yhdessä ja joimme viiniä. Olen kotoisin Itä-Suomesta kaislikkoisen järven rannalta ja avoin meri on aiemmin tuntunut vieraalta. Petterin ansiosta olen päässyt lähentymään sen kanssa.

P: Viimeiset 35 vuotta olen ammentanut luonnosta, kiertänyt maailmaa kuvaamassa ja pönkittänyt työlläni seikkailijan egoa. Minna sai minut ymmärtämään, että maailma ei enää kaipaa seikkailijamatkailijoita. Ennen koronapandemiaa ehdotin kustantajalleni, että tekisin Minnan kanssa kirjan. Halusin murtaa sitä vanhaa idioottimaista myyttiä, että luonnosta nauttiminen tai sinne meneminen edellyttäisi jotenkin erityisiä taitoja ja varusteita.

Minna: Olen miettinyt paljon ystävyyttämme. On ollut erityistä, että vaikka olemme eri ikäisiä, eri sukupuolta ja erilaisista taustoista, suhtaudumme luontoon samalla tavalla.

P: Muistan, kun luin ensimmäisen kerran ilmastonmuutoksesta 80-luvulla. Silloin ajateltiin, että nämä asiat tapahtuvat joskus tulevaisuudessa. Vuonna 1992 olin Rio de Janeiron kuuluisassa ympäristökokouksessa, jossa lanseerattiin kestävän kehityksen ajattelu. Siitä on 30 vuotta. Lajikadon vauhti on yllättänyt kaikki. On vastuutonta ja sikamaistakin, että alaikäisten ihmisten pitää muistuttaa aikuisille, että nyt pitää olla nopea. Nyt tarvitaan kovia toimia ja nopeasti.

M: Itkeä pillitän, kun luen uutisista, mitä on tapahtumassa. Pää ei aina kestä tuota isoa kuvaa. Omassa ystäväpiirissäkin on ihmisiä, jotka lentävät jonnekin viikonlopuksi huvin vuoksi. Ajattelen usein, että minun tulee tehdä heidänkin edestään enemmän. Se taakka tuntuu raskaalta.

Me ei enää tarvita machoiluja vaan kykyä yhteistyöhön ja kokonaisuuksien ymmärtämistä.

Petteri: Minä olen tosi huolissani, millaisen perinnön jätämme lapsillemme ja lapsenlapsillemme, oman typeryytemme takia. Meidän kirjeenvaihdossakin yksi kysymys on, kuinka me tässä toivottomuuden analyysissä pidämme pään pinnalla. Suljetaanko silmät? Minulla on taipumus vaipua välillä ahdistukseen tai olla vihainen. Silloin olen saanut lohtua Minnan hurmaavasta tavasta kuvata kohtaamista luonnon kanssa. Hän muistuttaa minulle, että lähtisin taas luontoon. Luonnossa suurimmatkin kusipäät alkavat vaikuttaa vain rakastettavilta hölmöiltä.

M: Luulen, että meille molemmille kirjoittaminen on ollut helpompaa kuin puhuminen. Kun ne portit avautuivat, sieltä tuli yllätyksiäkin. Toisinaan kyllä pyysin, että kirjoittaisit minulle vähän toiveikkaammin.

P: Yksi viimeaikaisista ajatuksistani liittyy miehenä olemiseen. Miksi niin moni mies kokee olevansa nykymaailmassa tarpeeton? Parasta mitä maailmalle voisi tehdä, olisi kääntää kaikissa miehissä sellaista testosteronin säätönappia ja vähentää siitä. Me ei enää tarvita machoiluja vaan kykyä yhteistyöhön ja kokonaisuuksien ymmärtämistä. Feminiinisistä piirteistä pitäisi tehdä miehekkäitä. Jos edelliset 35 vuotta olen omassa työelämässäni vahvistanut töissä erämiehen imagoa, on nyt korkea aika alkaa purkaa sitä. Eläköön feminismi ja eläköön estrogeeni!

M: Minä en jaottele sukupuolia ihan noin. Olen maalaistalosta, jossa kaikki tekivät kaikkia töitä. En nykyäänkään tykkää vetää juttuja pelkästään naisille tai miehille.

P: Mutta toisaalta sieltä agraariyhteiskunnasta tämä rooliajattelu kumpuaa.

M: Niin, kulttuurista ja perinteistä. Mutta keskityn mieluummin seuraavaksi Jämsässä kaatamisuhan alla olevan Hartusvuoren virkistysalueen suojelemiseen. Perheelle jo sanoin, että jos uhka ei väisty, telttailen siellä vaikka koko talven. Olen jo värvännyt eri paikkakuntien Elokapinaa paikalle.

P: Minä olen luvannut Minnalle meidän vintiltä vanhat kahleet. Kätkin ne sinne meidän vintille, kun käytin niitä vanhojen metsien ja soiden suojelemisessa.

M: Luonnosta voi nauttia kaikilla aisteilla. Minä pidän etenkin silittelystä. Teen Instagramiin aisteja herkistäviä ASMR-videoita vaikkapa käsien livauttamisesta heinien läpi. Mutta toisin kuin Petteri, en makoile metsässä ilkosillani.

P: Se on minun juttuni. Riisun vaatteet ja heittäydyn jäkälikköön. Kerran heräsin, kun jostain ilmestynyt koira alkoi vimmatusti nuolla minua. Sen emäntä kysyi, onko kaikki kunnossa. Vastasin, että oi, kyllä.