Yhtäkkiä ranta kuhisee ihmisiä. Kun kalastajaveneet lähestyvät rinta rinnan rantaa, kun moottorien ääni alkaa kantaa aaltojen pauhun yli, Mbourin kalasatama herää eloon. Tukkukauppiaiden lähettämät kantajat painelevat vyötäröä myöten aaltoihin ja nostavat täydet kalalaatikot pään päälle, hevoskärryt peruuttavat rantaveteen lastaamaan veneistä ojennettavat tyhjät bensakanisterit.
Ämpärein ja vadein varustautuneet naiset odottavat vuoroaan ostaakseen pienempiä eriä, joista kootaan saman tien myyntiin meneviä päivän annoksen kokoisia kasoja: kolme, neljä sardiinia, pala isompaa meriahventa. Lapset puikkelehtivat aikuisten välissä, poimivat talteen hiekalla tippuneet pikkukalat ennen kuin ne jäävät kantajien jalkoihin. Rantatörmän takana odottaa pitkä rivi kylmäautoja, jotka lähtevät kohta ajamaan kohti sisämaan markkinoita ja tehtaita, joista kala kohta matkustaa eurooppalaisten markettien pakastealtaisiin.
Yli puolen miljoonan asukkaan Mbourissa kalastus elättää tuhansia perheitä. Tai oikeammin sanottuna: elätti. Viimeisten viiden vuoden aikana kaupungin kalastajat ovat joutuneet yhä tukalampaan tilanteeseen.
”Kalastus ei elätä enää ketään!” pamauttaa Papa Dam Nguingue, joka myy työkseen puutavaraa veneiden valmistukseen. ”Kalaa on niin vähän, ettei kissakaan saa syödäkseen!”
Istumme kalasataman kupeeseen pystytetyn katoksen alla, jonne kalastajat kokoontuvat vaihtamaan kuulumiset ja siemailemaan makeaa attaya-minttuteetä. Ympärillä on satoja värikkäitä pirogue-veneitä. Nginguen viereen asettunut iäkäs Badou Ndoye nyökyttelee päätään. ”Ennen vanhaan ei tarvinnut lähteä kilometriä kauemmas kalaan”, vanha mies lausuu etusormi pystyssä. ”Nyt saalista täytyy hakea Gambiasta asti, sata kilometriä rantaviivaa etelään!”
Seitsemänkymppinen Ndoye on kalastaja neljännessä polvessa ja Mbourin kalastajayhteisön perinteinen johtaja, eli jaraaf. Hänen isoisänsä pystytti 1800-luvun lopulla ensimmäisen talon näille rannoille, paikkaan, josta sittemmin tuli Mbourin kalasatama. Ndoye muistaa ajan, jolloin rannalta saattoi seurata kalaparvien liikkeitä. Toisin on nyt. Veneet joutuvat lähtemään aina vain kauemmas kalaan, kulut kasvavat ja saalista on aina vain vähemmän.
Kun viime vuonna yksi veneistä piti korjata, Ndoye möi pois maata saadakseen tarvittavat varat kokoon. Mutta puoli vuotta myöhemmin tilit olivat uudelleen miinuksen puolella. Silloin ei miehistökään saa palkkaa: jokaisen kalareissun voitto jaetaan veneen omistajan ja miehistön kesken, mutta kun voittoa ei ole, kaikki palaavat rannalta tyhjin taskuin.
Muistatteko, miten 2000-luvulla kaikki alkoivat kalastaa? Opiskelijat, maanviljelijät, karjan kasvattajat, kauppiaat… Kaikki ne, joilta työt loppuivat, alkoivat kalastajiksi.
Senegalin kalastusministeriön mukaan kalastus työllistää maassa arviolta 600 000 ihmistä, joista valtaosa työskentelee pienkalastuksen parissa. Heistä yhä useammat ovat ajautuneet Ndoyen tavoin tilanteeseen, jossa työnteosta on tullut tappiollista. Mbourin rannalla syylliseksi nimetään herkästi ulkomaiset troolarit.
Lain mukaan teollinen kalastus on rajattu kuuden merimailin päähän rannasta, nimenomaan pienkalastuksen suojelemiseksi, mutta lain valvontaan ei aina tahdo riittää resursseja.
Toisaalta vähenevän saaliin takia pienkalastajat joutuvat liikkumaan kauempana avomerellä. Kun kymmenmetrinen pirogue ja nelikymmenmetrinen troolari joutuvat kilpailemaan samoista apajista, pienkalastaja jää toiseksi.
”Ei siitä tule mitään, että valtio solmii kalastussopimuksia Euroopan unionin kanssa”, tukkukauppias Abdoulaye Ndiaye liittyy mukaan keskusteluun ja pyörittelee päätään. ”Kiinalaisista laivoista puhumattakaan. Ne eivät kunnioita mitään, kaapivat merenpohjasta kaiken, mitä verkkoihin tarttuu. Miten kalaa muka voisi riittää kaikille?”
Joukon vanhin Badou Ndoye nostaa etusormen uudelleen pystyyn. ”On meilläkin vastuumme kannettavana”, hän muistuttaa. ”Kaikki meistä eivät kunnioita lakia. Jotkut käyttävät kiellettyjä monofiiliverkkoja tai pyytävät liian pieniä kaloja.”
Papa Dam Ngingue nyökyttelee päätään. ”Totta puhut. Jos suvusta tapetaan lapset, ei suvulla ole tulevaisutta.”
”Sitä paitsi: katso, kuinka paljon veneitä tälläkin rannalla on!” konkari Ndoye lisää. ”Muistatteko, miten 2000-luvulla kaikki alkoivat kalastaa? Opiskelijat, maanviljelijät, karjan kasvattajat, kauppiaat… Kaikki ne, joilta työt loppuivat, alkoivat kalastajiksi. Silloin kalaa vielä riitti kaikille! Yaboy-sardiineja myytiin aivan pilkkahintaan.”
FAO:n alaisen Itäisen Keski-Atlantin kalastuskomitean mukaan useat alueen kalalajit kärsivät ylikalastuksesta. Tähän luokkaan kuuluvat nimenomaan yaboy-sardiinit, jotka ovat tärkeä osa Senegalin valtaväestön jokapäiväistä ruokavaliota. Niistä valmistetaan maan kansallisruokaa eli ceebu jënn -pataa, rasvaista punaista riisiä kalan ja vihannesten kera.
Viime vuosina liikakalastusta on pahentanut kalajauhobisnes. Senegaliin pystytetyt tehtaat valmistavat pikkukaloista rehua Euroopan ja Aasian kalanviljelyyn – köyhien kaloilla ruokitaan rikkaiden kalat.
Kilpailu aina vain harvemmasta raaka-aineesta on iskenyt erityisen pahasti kuiva- ja savukalan valmistukseen, joka on perinteisesti ollut kalastajaperheiden naisten työtä. Kuukausia säilyvä kuivakala on etenkin sisämaassa monen perheen proteiinin lähde. Mutta kun suurin osa pikkukalasta menee jauhoksi, kuivatun kalan hinta moninkertaistuu.
Valtio on yrittänyt puuttua ylikalastukseen jäädyttämällä pienkalastajien uudet luvat vuodesta 2012 eteenpäin. Virallisesti pirogue-veneitä on rekisteröity yhteensä 12 000. Todellisuudessa luku lienee korkeampi, sillä kaikki pienkalastajat eivät rekisteröi aluksiaan.
Teollisten alusten lupia ei kuitenkaan ole jäädytetty. Uusia lupia myönnetään vain senegalilaisille aluksille, mutta useat yritykset kiertävät lakia luomalla pöytälaatikkoyhtiöitä, jotka ovat vain nimellisesti kansallisessa omistuksessa.
Kun huhtikuussa 2020 julkisuuteen vuosi lista uusia lupia hakevasta 52 teollisesta aluksesta, kalastajat kohahtivat. Pari viikkoa myöhemmin alan järjestöt ja Greenpeace julkaisivat presidentti Macky Sallille osoitetun avoimen kirjeen, jossa vaadittiin uusien lupien jäädyttämistä. Kalastusministeriö vakuutti, ettei uusia lupia myönnetä, mutta sittemmin sekä Greenpeace että senegalilaiset mediat ovat julkaisseet todisteita siitä, ettei näin ole käynyt.
Kun muutamaa kuukautta myöhemmin, marraskuussa 2020, Euroopan unioni solmi uuden kalastussopimuksen Senegalin kanssa, monet pienkalastajat kiristelivät jälleen hampaita. Sopimus antaa 45 troolarille luvan pyytää maan aluevesillä tietyn määrän tonnikalaa ja senegalinkummelia – eli lajeja, joita pienkalastajat eivät pyydä – mistä vastineeksi Senegal saa noin kolme miljoonaa euroa vuodessa viiden vuoden ajan. Mutta Mbourin kalasatamassa monet valittavat, ettei tuosta potista senttiäkään päädy heidän taskuihinsa.
”Sanopa sinä, onko oikein, että eurooppalaiset saavat tulla meidän apajille, mutta kun tyhjätaskuiset senegalilaiskalastajat hakevat viisumia Eurooppaan, heitä ei päästetä maahan laisinkaan?” Papa Dam Ngingue tuhahtaa katoksen alla. ”Onko se muka oikein?”
Alkusyksystä 2020 näillä rannoilla alkoi kiiriä hurja huhu: vähän yli viikkoa aikaisemmin kadonnut iso kalastajavene oli saapunut matkustajineen Kanarian saarille. Pian Mbourin rannoilta lähti vene, jos toinenkin täydessä lastissa kohti Euroopan portteja.
”Kanarian reitille” oli toki lähdetty ennenkin, varsinkin vuosina 2006-2007. Mutta kalastajat toimivat tuolloin lähinnä kuskeina vaarallisella, tuhat kilometriä pitkällä valtamerimatkalla. Euroopan eldorado ei heitä houkutellut, merellä riitti töitä ja toimeentuloa.
Nyt matkustajien joukossa istui kuitenkin kalastaja jos toinenkin. Takana oli kova pandemiavuosi rajoituksineen. Merelle sai lähteä vain tiettyinä kellonaikoina ja kalasatama oli auki vain muutaman tunnin päivässä – vuoden parhaaseen kala-aikaan. Monelle kalastajalle se oli viimeinen niitti.
”Ei kukaan jätä perhettään ja kotiaan kevein sydämin”, sanoo Ngingue. ”Jos meri takaisi elannon, ei kukaan lähtisi!”
Mbourin rannoilla jutellessa jokainen tuntee jonkun, joka on lähtenyt viimeisen vuoden aikana. Ngingue kaivaa taskustaan kännykän ja näyttää siitä nuoren miehen kuvaa. ”Tämäkin taksikuski lähti ja menehtyi matkalla.” Puuseppä pudistaa päätään. ”Yksikin viikko oli sellainen, että joka päivä olin hautajaisissa. Ei kukaan lähde tieten tahtoen kohti kuolemaa. Toivottomuus ajaa nämä nuoret merelle.”
Sitä mukaa kun ulkomaiset troolarit ovat kahmineet saaliit, pienkalastajat ovat ottaneet käyttöön entistä kovempia pyyntikeinoja.
Viidentoista kilometrin päässä Mbourin rannasta, samanlaisen rantakatoksen alla istuu toinen Abdoulaye Ndiaye. Hän sanoo, että nykyinen kriisi on pienkalastuksen ja teollisten troolareiden kilpajuoksun tulosta.
”Meillä on hyvä lainsäädäntö, mutta sen noudattamista valvotaan huonosti. Sitä mukaa kun ulkomaiset troolarit ovat kahmineet saaliit, pienkalastajat ovat ottaneet käyttöön entistä kovempia pyyntikeinoja. Erotuomariksi kaivattaisiin nyt valtiota, mutta valtio on katsonut teollisen kalastuksen temppuja läpi sormien niin pitkään, että pienkalastajien rankaiseminen tässä tilanteessa on täysin mahdotonta.”
Entinen kalastaja, nykyinen tukkukauppias ja paikallisen kalastuskomitean puhemies Ndiaye istuu sunnuntai-iltapäivää kotitalonsa edustalla Ngaparoun kylässä ja kertoo, miten kylän kalastajat päättivät ryhtyä itse toimeen. Suvun kuusi pirogue-venettä köllöttelee rantahiekalla, kaikki samoin värein maalattuina.
”Kun viisitoista vuotta sitten huomasimme, että kalaa alkoi olla vähemmän ja torille päätyvät äyriäiset olivat järjestään alamittaisia, ymmärsimme, että jos emme itse tee mitään, langusteja ei ole kohta vesillämme laisinkaan.”
Siksi kalastuskomitea perusti vuonna 2006 kylän edustalle suojellun alueen, upotti veteen keinotekoisia riuttoja ja alkoi itse valvoa, ettei kukaan kalastanut kutuaikaan. Ndiaye kollegoineen partioi vesillä yötä päivää neljä vuotta, ennen kuin valvojiksi tuli santarmeja.
”Näetkö tuon miehen?” Ndiaye osoittaa kauempana istuvaa nuorta miestä. ”Neljän vuoden ajan hän lähti melkein joka yö partioimaan. Hän oli ymmärtänyt, että jos onnistuisimme, kalastus elättäisi hänen perheensä ja myös hänen lastensa perheet.”
Koville muutos toki otti. Se nimittäin tarkoitti, että parin vuoden ajan kalastajien tulot laskivat. Mutta viiden vuoden kuluttua pyydettyjen langustien keskipaino oli kaksinkertaistunut ja pyyntikertojen tuotto oli noussut puolestatoista kilosta 3,5 kiloon. Samalla nousivat myös kalastajien ansiot.
Ndiaye tarjoilee ensimmäisen kupillisen attaya-teetä, sen jonka sanotaan olevan ”karvas kuin kuolema”.
”Monet kalastajat ovat menettäneet toivonsa. Ja ilman toivoa ei ole tulevaisuutta. Siksi nuoret lähtevät, miettimättä sen kummemmin mitä he Euroopassa tekevät perille päästyään.”
Ngaparousta on lähtenyt alle kymmenen nuorta kohti Kanariaa. Syyksi Ndiaye sanoo nimenomaan parantuneet saaliit.
”Kalastajat ovat ylpeitä ammatistaan, mutta nykyinen kriisi on vienyt meiltä ylpeyden. Se on kova pala. Ehkä eniten minuun sattuu se, miten jokapäiväinen asia Eurooppaa kohti lähteneiden kalastajien kuolemasta on tullut. Kuka on vastuussa niistä sadoista kuolleista, joiden perheet jäävät yksin? Sitä ei tunnu kukaan kyselevän, vaikka minusta jokaisen pitäisi sitä pohtia.”
Ndiaye kaataa toisen kupillisen, sen joka on ”lempeä kuin elämä”.
”Jos Euroopassa halutaan afrikkalaisten pysyvän kotonaan, ehkä olisi hyvä miettiä, mikä vastuu Euroopalla on Afrikan resurssien käytössä, oli kyse sitten kalasta tai mineraaleista.”
Iltapäivän kovin helle alkaa olla ohi. On se hetki päivästä, kun tuuli muuttaa suuntaa ja mereltä käy kello viiden raikas henkäys. Kolmas teekupillinen, se joka on ”makea kuin rakkaus”, on juotu loppuun.
”Minä en usko siihen, että Eurooppaan matkustaminen on ratkaisu tähän tilanteeseen. Kun kollegat kysyvät, mitä minä sitten ehdotan, sanon, että entä jos yritetään yhdessä parantaa tilannetta. Siihen minä uskon: yhdessä yrittämiseen.”
