Helsingin Herttoniemessä toimittaja Shakiba Adil pimputtaa ystävänsä tilataiteilija Tikke Tuuran ovikelloa. Tänään on tarkoitus jutella naisten välisestä ystävyydestä, joka alkoi 20 vuotta sitten Kabulissa. Tuura laittaa teeveden kiehumaan.

TIKKE TUURA: Muistatko ensitapaamisemme vuonna 2003? Olin tullut Kabuliin kouluttamaan afgaaninaisille tv-dokumentin tekemistä. Oli kylmä ja pysyäksemme lämpimänä meille tarjottiin jatkuvasti kuumaa vihreää teetä. Minulle tuli sen juomisesta pissahätä. Vessa oli erillisessä rakennuksessa eikä sen ovea saanut lukkoon. Jouduin aina pyytämään jonkun oppilaan tulemaan kanssani ja vahtimaan ovea.

SHAKIBA ADIL: Afganistanissa olin tottunut kovaäänisiin ja jopa pelottaviin opettajiin. Sinä olit erilainen: lämmin ja äidillinen.

T: Niinkö? Kiva kuulla. Sinut minä muistan innokkaana ja äänekkäänä 17-vuotiaana. Suurin osa ryhmän oppilaista oli vanhempia, mutta toimittajina kokemattomia. Sinussa oli itsevarmuutta.

S: (Naurua) Taleban oli kukistettu vasta kaksi vuotta aiemmin ja tv-kanavalle tarvittiin myös naisia. Niin minusta tuli Afganistanin television ensimmäinen naispuolinen tv-juontaja.

T: Idea naistoimittajien koulutuksesta oli minun. Tein Yleisradiossa dokumenttielokuvia. Aloin miettiä, miksi niitä tekivät aina suomalaiset. Käynnistimme Basaari-nimisen ohjelman, jossa vuosikymmenen ajan kerrottiin asioita maahanmuuttajien Suomesta. Heitä myös koulutettiin ohjelman tekijöiksi.

Myöhemmin olin Pakistanin pakolaisleirillä tekemässä ohjelmia Suomeen. Siellä ajattelin, että miksemme kouluttaisi kehitysmaissa naisia toimittajiksi. Ulkoministeriö piti ehdotuksesta ja ryhtyi rahoittamaan koulutusta.

S: Sinun ja kuvausopettaja Anne Juntusen kurssilla opin keskittymään kohtauksiin ja rauhoittamaan kuvaamista. Minulla oli palo kertoa Afganistanin ongelmista, mutta sinä neuvoit, että vaikka aihe on rankka, siitä kertova kuva voi olla kaunis ja runollinen. Kuvasimme puroa, jonka virtaan olimme pudottaneet kukkia. Pidin siitä, että pääsimme heti oikeasti tekemään ohjelmia.

T: Suomessa olin turhautunut siihen, miten huonosti Basaariohjelmassa kouluttamamme toimittajat työllistyivät media-alalle. Esimerkiksi Irakin kriisin aikaan meillä oli toimituksessa useita yliopistossa koulutettuja ja laajasti verkostoituneita irakilaisia, mutta uutistoimituksissa heidän arvoaan ei nähty.

S: Minulla on Basaarista erittäin hyviä muistoja. Pääsin Yleisradioon työharjoitteluun. En meinannut uskoa, että minulle annettiin käyttööni tietokone, kamera ja työpöytä.

T: Muistan vieläkin, miten iloinen olit siitä, että ensimmäistä kertaa elämässäsi sait kodistani oman huoneen. Minä muutin olohuoneeseen.

S: Minä en ollut viettänyt nuoruutta. Afganistanissa minun piti jo varhain käyttäytyä aikuismaisesti ja myös Ylessä esitin aikuista. Sinun luonasi sain olla lapsi. Oli ihanaa, kun herätit minua pimeinä aamuina töihin. Tunnuit ihan äidiltä.

T: Ramadanin aikana heräsin ennen viittä tekemään sinulle aamiaista.

S: Ajattelin, että haluan oppia Suomessa mahdollisimman paljon ja vien sitten taidot Afganistaniin. Työharjoittelun jälkeen jatkoin Outokummussa englanninkielisellä medialinjalla. Aloin suunnitella lopputyökseni dokumenttia tuntemistani aktivistinaisista ja matkustin Afganistaniin heitä kuvaamaan.

T: Eräänä päivänä soitit minulle Afganistanista. Olit alkanut tutkia hämärissä oloissa murhatun naisen tapausta ja joutunut itse vaaraan. Meidän puheluakin salakuunneltiin.

S: Onneksi sait järjestettyä apua. Keskeytin kuvaukset ja pääsin sinun Suomesta käsin järjestämään turvataloon. En tuntenut Suomesta ketään muuta, jolle olisin voinut soittaa.

T: Siihen tuli avuksi muitakin. Onneksi pääsit turvaan ja lentämään Suomeen. Ei siinä tilanteessa voinut kuin anoa turvapaikkaa Suomesta. Onneksi se sinulle myös myönnettiin.

S: Kesti useamman vuoden hyväksyä, että elämäni on pysyvästi Suomessa.

T: En ole käynyt Afganistanissa yhteisen kurssimme jälkeen.

S: Minä olen käynyt usein, sillä monen vuoden ajan koulutin Afganistanissa naistoimittajia Suomen ulkoministeriön tuella. Sinä Tikke opetit aikoinaan kouluttamattomia naisia, minun kurssillani kaikilla oli jo reilusti kokemusta toimittajan työstä. Toissa kesänä matkustin Kabuliin vetämään yhteisöä tukevaa rauhankurssia, mutta kurssi ei ehtinyt alkaa. Naapurini sanoi kadulla, että keskustaan ei kannata mennä, koska talebanit ovat tulossa. Sama naapuri sanoi nuo sanat minulle vuonna 1996. Siitä alkoi ajanjakso, jolloin me tytöt emme päässeet kuuteen vuoteen kouluun. En voinut uskoa, että lausahdus olisi taas totta. Historia toistaa itseään.

T: Kun näin uutiset talebanien valtaamasta Kabulista, yritin olla sinuun yhteydessä. Toivoin, että pääset pois maasta.

S: Oli pakko säännöstellä puheluita. Pelkäsin, että maasta katkaistaan netti. Veljeni on toimittaja ja hän on auttanut minua. Myös hänen viisihenkinen perheensä oli vaarassa. En suostunut lähtemään Afganistanista ilman heitä. Lopulta veli sai kutsukirjeen Ranskasta.

T: Kun en saanut sinuun yhteyttä, ajattelin että sinun on oltava lentokoneessa. En suostunut ajattelemaan muuta.

S: Etsimme kammottavassa väenpaljoudessa Kabulin sotilaslentokenttää, josta evakuointilennon oli määrä lähteä. Kahlasimme likavesiviemärissä ja tähyilimme epätoivoisesti Suomen sotilaiden pistettä. Kun lopulta näin aidan takana Ruotsin lipun, laitoin ystävälleni, kirjailija Elina Hirvoselle viestin. Hän oli yhteydessä ulkoministeriöön, ja lopulta kolme suomalaista sotilasta käveli meitä kohti. En koskaan unohda sitä. Tiesin olevani turvassa. Pääsimme aidan yli lentokenttäalueelle. Meille tarjottiin teetä ja nuudeleita. Lentokoneessa ei ollut penkkejä vaan koko lattia oli täynnä toisissaan kiinni istuvia ihmisiä. Meidän kanssamme matkusti kaksi orpoa hazara-lasta. Suomessa Punaisen ristin ihmiset ottivat heidät vastaan. Olen miettinyt mitä heille mahtaa kuulua.

T: Voisitkohan etsiä heidät?

S: Ehkä voisinkin. Oli muuten tosi kiva, että viime syksynä veit veljeni vaimon ja heidän tyttärensä sienimetsään. Kälyni todella nautti siellä.

T: Sellaisia arjen kohtaamisia olisi tärkeä järjestää enemmän. Mutta miten Shakiba sinä voit?

S: Pitkästä aikaa kuuluu vähän parempaa. En ole ehtinyt miettiä, olenko kokenut jonkun trauman vai en. Veljeni perhe sai onneksi majoittua väliaikaisesti Helsingissä Journalistiliiton kaksioon. Olen auttanut heitä elämän alkuun. Lukemattomat muut ihmiset lähettävät avunpyyntöjä. On raskasta, etten millään pysty auttamaan heitä Afganistanista pois.

T: Dokumentaristina ystävystyin monien kuvattavieni kanssa. Moni heistä ottaa edelleen yhteyttä. Ei ole väärin pyytää apua. Mutta et sinä millään voi kaikkia auttaa.

S: Suljin jo sosiaalisen median. Olen pitkästä aikaa nähnyt ystäviä, käynyt kävelyllä ja jumpassakin. Se kaikki tekee tosi hyvää.

T: Minunkin elämäni on vuosikymmeniä ollut jatkuvaa poikkeustilaa. Vietin tänä vuonna 70-vuotisjuhlia ja pyrin nyt ihan vakavissani höllentämään aikatauluja. Teen parhaillaan brasilialaisen valokuvaaja Barbara Kaucherin kanssa teoksia, joilla kommentoimme sota-ajan hulluutta lastenhuoneista löytyneillä aggressiivisilla muovileluilla.

S: Ihailen jatkuvaa uusiutumistasi. Muistan vuosien takaa pakolaisnaisten virkkaamista neliöistä tekemäsi teltan! Omat työni jatkuvat Suomessa. Olen mukana kolmessa projektissa. Parhaillaan odotamme rahoitusta, jotta voimme työllistää työttömiksi jääneitä afganistanilaisia toimittajia.

T: Kun Basaari lopetettiin, Ylen johto sanoi, että jatkossa toimituksissa työllistettäisiin maahanmuuttajataustaisia ihmisiä. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Nyt pitkän tauon jälkeen Yleisradiossa on alkamassa kurssi monenlaisista taustoista tulevien nuorten toimittajien kouluttamiseksi. Suomessa tarvitaan ulkomaalaistaustaisia journalisteja. Olemme hukassa, jos maassamme elävien ihmisten tarinat ja äänet eivät löydy julkisen palvelun mediasta. Tiedätkö sinä, mitä meidän Kabulin 20 vuoden takaisen kurssin oppilaille kuuluu?

S: Me kaikki olemme lähteneet Afganistanista. Yksi on Kanadassa, kolme Yhdysvalloissa, kaksi Ruotsissa. Kaikki, jotka vain pystyivät, ovat lähteneet.

T: Tuntuuko sinusta Shakiba, että kaikki se kouluttaminen ja työ, jota me ulkomaalaiset järjestöt Afganistanissa teimme, on nyt talebanien valtaannousun myötä valunut hiekkaan?

S: Ei tunnu. Sen työn ansiosta Afganistanissa naiset ovat nyt nousseet vastustamaan talebaneja. Naiset tietävät oikeutensa. Kokonainen sukupolvi on kasvanut demokratian aikana. Naiset olivat kouluttautuneet ja päässeet töihin yhteiskunnan moniin tehtäviin. Silloin 20 vuotta sitten oli ihan eri tilanne. Enää naisia ei voi vaientaa.