Kun Suomi päätti vuonna 2001 lähteä mukaan Afganistan-operaatioon osana kansainvälistä koalitiota, nousi keskeiseksi tavoitteeksi naisten ja tyttöjen aseman edistäminen.

Tilanne naisten kannalta on kuitenkin romahtanut sen jälkeen, kun Taliban nousi valtaan kesällä 2021, ja kumppanimaat vetäytyivät pois maasta.

Afganistan oli vuosien ajan Suomen kehitysavun suurin vastaanottajamaa, joten panostus oli suurta. Kahden vuosikymmenen aikana Suomi käytti kehitysyhteistyöhön ja siviilikriisinhallintaan yli 430 miljoonaa euroa.

Mitä afgaaninaiset ajattelevat maansa tilanteesta nyt ja kuinka he kokivat kumppanuuden Suomen kanssa? Näihin kysymyksiin toimittaja Katri Merikallio on etsinyt vastauksia juuri ilmestyneessä selvitystyössään Afganistanin naisten ääni – Suomen ja Afganistanin välinen yhteistyö afgaaninaisten silmin.

Ulkoministeriön rahoittaman selvityksen on julkaissut Naisjärjestöjen Keskusliitto. Raporttiin on haastateltu kolmeakymmentä afgaanivaikuttajaa, joiden joukossa on poliitikkoja, järjestö- ja ihmisoikeusaktivisteja, naispoliiseja, naistoimittajia sekä oikeuslaitoksen naistuomareita ja -syyttäjiä.

Haastateltavista vajaa puolet on joutunut pakenemaan maasta. Suurin osa elää edelleen Afganistanissa. Katsauksessa kerrotaan myös siitä, kuinka naisten oikeuksia rajoitetaan maassa tällä hetkellä.

Kukaan ei voinut uskoa, että Afganistan voisi palata vuoteen nolla.

”Kävin ensimmäisen kerran Afganistanissa helmikuussa 2002, jolloin työskentelin Suomen Kuvalehden toimittajana. Syyskuun 11. päivän terrori-iskuista oli kulunut vasta puoli vuotta, ja maailman katse oli kääntynyt Afganistaniin”, Merikallio muistelee.

”Tunnelma Kabulissa oli helpottunut, toiveikas ja riemukas. Siitä oli parisen kuukautta, kun Taliban oli lähtenyt kaupungista, ja klinikat, koulut ja hammam-kylpylät oli taas avattu uudestaan naisille viiden vuoden jälkeen. Mieleeni on jäänyt erityisesti se kädenliike, kuinka naiset heilauttivat taivaansinisen burkan ylös kasvoilta. Kun kysyin naisilta, mitä he halusivat, oli vastaus selvä. Se oli koulutus, koulutus ja koulutus.”

Seuraavan matkan Merikallio teki Afganistaniin vuonna 2012. Ajatuksena oli päivittää tilannetta kymmenen vuoden jälkeen.

”Muutos oli valtava. Naiset olivat ottaneet paikkansa yhteiskunnassa, ja ilmassa oli toiveikkuutta. Samaan aikaan saattoi aistia myös varjon naisten kasvoilla. Entä jos talibanit palaavat? Heistä muistuttivat itsemurhaiskut ja öisin muureihin ilmestyneet tekstit: Me palaamme vielä.”

Naisten pelot toteutuivat elokuussa 2021, kun ääri-islamilainen Taliban nousi taas valtaan. Sen jälkeen maa on suistunut ennennäkemättömään humanitaariseen kriisiin. Naisten aseman ja oikeuksien osalta on otettu pitkä harppaus taaksepäin.

Kuten yksi raportin haastateltavista toteaa: Kukaan ei voinut uskoa, että Afganistan voisi palata vuoteen nolla, että kaikki järjestelmät romahtaisivat ja me menettäisimme kaiken sen, mitä olimme kahdenkymmenen vuoden aikana saavuttaneet.

”Maan talous on romahtanut ja enemmistöä maan väestöstä uhkaa nälänhätä – mitä talvi vielä pahentaa – mutta Taliban keskittyy naisten vaatteisiin ja oikeuksien rajoittamiseen”, Merikallio toteaa. Erityisen huolissaan hän on tyttöjen ja naisten mahdollisuuksista kouluttautua ja saada terveyspalveluita.

Tällä hetkellä, kun erityisesti Euroopan huomio on keskittynyt Ukrainaan, pelkäävät afgaaninaiset sitä, että heidät unohdetaan.

Afganistan on maailman ainoa maa, joka kieltää tyttöjen ja naisten opiskelun alaluokkien jälkeen. Lukutaidottomuus on maassa edelleen yleistä. Maailmanpankin mukaan vain 23 prosenttia aikuisista naisista ja 42 nuorista naisista osaa lukea.

”Tyttöjen koulutus kietoutuu kaikkeen. Sen puutteesta lähtee liikkeelle pahan kierre. Kun tytöt eivät pääse opiskelemaan, ei heitä valmistu myöskään lääkäreiksi, hoitajiksi tai kätilöiksi. Ja nainen taas ei voi käydä useinkaan mieslääkärillä, varsinkaan jos on kyse raskaudesta tai synnytyksestä.”

Afganistanin suurimpia haasteita on se, että koulutettu väestö, kuten lääkärit, lähtevät nyt maasta. Afganistanissa on Merikallion mukaan jo nyt maakuntia, joissa ei ole ainuttakaan naislääkäriä. Koulutetut naiset perheineen haluavat lähteä muualle, koska heidän omat tyttärensä eivät pääse opiskelemaan.

”Tämän kaiken seurauksena äitiys- ja lapsikuolleisuus on noussut maassa hälyttävästi. Afganistanissa kuolee moninkertaisesti enemmän naisia synnytykseen liittyviin komplikaatioihin kuin missään muussa Aasian maassa”, Merikallio sanoo.

”Tilannetta pahentaa nälänhädän myötä yleistyvä aliravitsemus äideillä ja lapsilla, tiheät synnytykset ja äitien nuori ikä. Köyhyys on lisännyt myös lapsiavioliittoja.”

Naisten elämää hankaloittaa myös Talibanin asettama mahram-sääntö eli naiselle määrätty pakollinen miespuolinen saattaja, kun he liikkuvat kodin ulkopuolella. Lisäksi heiltä on evätty pääsy moniin paikkoihin kylpylöistä puistoihin.

”Tämä merkitsee monelle perheelle ja naiselle taloudellista katastrofia, kun naisten mahdollisuuksia työtekoon on jo muutenkin rajoitettu. Pitkään jatkuneen kriisin vuoksi Afganistanissa on paljon naisleskiä yksinhuoltajina. Miten he selviävät tässä tilanteessa?”, Merikallio kysyy.

”Haastattelemieni naisten viesti suomalaisille on se, että olkaa aktiivisia. Nostakaa asiaamme esille kansainvälisillä forumeilla, erityisesti YK:n ihmisoikeusneuvostossa. Ja jatkakaa Talibanin painostamista koulujen ja yliopistojen avaamiseksi ja naisten työnteon vapauttamiseksi.”

Tällä hetkellä, kun erityisesti Euroopan huomio on keskittynyt Ukrainaan, pelkäävät afgaaninaiset sitä, että heidät unohdetaan: Seiskää meidän rinnallamme nyt, kun me sitä kaikkein eniten tarvitsemme!

Suomi tukee edelleen Afganistania, lähinnä YK-järjestöjen kautta. Vuonna 2022 tuki oli 22,5 miljoonaa euroa. Tukea saivat muun muassa Maailman ruokaohjelma (WFP), UN Women sekä naisten lisääntymisterveyttä edistävä Marie Stopes International (MSIA).