Lapseni täytti syksyllä vuoden ja meni päiväkotiin. 37-vuotiaana kuulun päiväkotiryhmän nuorimpiin äiteihin.
Espanjalaisnaiset saavat ensimmäinen lapsensa tällä hetkellä noin 33-vuotiaina. Maassa on eniten yli 40-vuotiaita äitejä EU:ssa ja viisikymppisten äitien määrä on kasvussa.
Lisäksi lastenteko houkuttelee tilastojen valossa espanjalaisia vielä vähemmän kuin suomalaisia. Syntyvyys on EU:n alhaisin Italian jälkeen.
Tunnelmaltaan Espanja on kuitenkin lapsimyönteinen maa.
Kadulla ihmiset katsovat lastani silmiin, kehuvat ja juttelevat. En ole koskaan ollut tilanteessa, jossa joku ärsyyntyisi lapsen läsnäolosta. Vastikään puolituttu naapurini tarjosi lastenhoitoapua. Ilmaiseksi tietenkin.
Lapset saavat kuulua, näkyä ja heidän rytminsä mukautuu vanhempien elämänrytmiin. Usein suomalaiset vuoroin ihailevat, vuoroin kauhistelevat, kun espanjalaislapset riehuvat myöhään ulkona tai istuvat keskellä yötä ravintolassa vanhempiensa kanssa.
Minusta tuntuu harvoin siltä, että olisin äidiksi tulon myötä joutunut luopumaan jostain tärkeästä. Äitien keskuudessa ilmapiiri on kannustava.
Espanjassa lapsiperheiden tuet ovat Euroopan alhaisimpia.
Hyviä asioita on paljon, mutta ongelma on yhteiskunnan tuen puute. Toisin sanoen raha.
Kun lapseni meni päiväkotiin, olin ollut töissä jo kahdeksan kuukautta. Äitiyslomani kesti espanjalaiseen tapaan neljä kuukautta ja äitiysavustus ei kattanut edes asuntomme vuokraa. Siksi lähdimme puolisoni kotimaahan Uruguayhin viettämään vauvavuotta. Siellä meillä oli tarjolla ilmainen asunto ja lastenhoitoapua. Ehkä olisin valinnut samoin, vaikka kyse ei olisikaan ollut taloudellisesta pakosta.
Syy alhaiseen syntyvyyteen ei tietenkään johdu pelkästään taloudellisista syistä. Tilastojen mukaan taloudellinen epävarmuus on kuitenkin yksi suurimmista syistä, miksi espanjalaisnuoret eivät lapsia halua.
Lastenhoitoapua tarjonnut naapurini on 49-vuotias nainen. Hän kertoi minulle halunneensa lapsen, mutta pelänneensä liikaa toimeentulonsa puolesta.
Tällä hetkellä espanjalaisten keskipalkka on hieman alle 2000 euroa, mutta merkittävä osa tienaa vain hieman noin tuhat euroa kuussa. Tähän ryhmään kuuluu myös vakuutusmyyjänä työskentelevä naapurini. Palkkakuopassa ovat etenkin nuoret, työikäiset naiset.
Kotikaupungissani Barcelonassa vuokrakaksion keskihinta on jo yli tuhat euroa. Sama tilanne on monissa muissakin suurkaupungeissa, kuten Málagassa ja pääkaupunki Madridissa. Asunnon ostaminen on monille etenkin alle 40-vuotiaista espanjalaisista kaukainen haave.
Myös uran ja perheen yhteensovittaminen on vaikeaa. Työpäivät alkavat Espanjassa perinteisesti aamukymmeneltä ja loppuvat iltakahdeksalta.
Moni espanjalaislapsi menee päiväkotiin jo alle vuoden ikäisenä. Lapseni päiväkodissa nuorimmat ovat viiden kuukauden ikäisiä. Kyseessä on yksityinen päiväkoti, sillä Barcelonassa on pulaa julkisista päiväkotipaikoista.
Päiväkotipaikat arvotaan ja jouduimme jonotuslistalle tuhansien perheiden seuraksi. Yksityisestä päiväkodista maksamme lähes 600 euroa kuussa. Summan päälle tulee lukukausimaksu ja pakolliset päiväkotiunivormut. Myös yksityinen päiväkotimme on täynnä.
Asuinalueellemme on muuttanut etenkin venäläisiä ja yhdysvaltalaisia perheitä. Espanjan suurkaupunkien vetovoima on kasvanut ulkomaalaisten keskuudessa entisestään pandemian myötä, kun etätyö lisääntyi. Myös Venäjän hyökkäyssota ja epävarma maailmantilanne vaikuttavat.
Espanjan asuntomarkkinoita uudet tulijat piristävät. Samalla vuokrataso nousee ja paikalliset perheet ovat yhä ahtaammalla. Julkinen asuntokanta sekä lapsiperheiden tuet ovat Euroopan alhaisimpia.
Suomeen työskentelevänä olen monin tavoin etuoikeutetussa asemassa espanjalaisiin äiteihin verrattuna. Silti viimeksi kesälomalla Suomessa mietin, kuinka helppoa elämämme voisi siellä olla.
Tunnen joskus kateutta pitkistä äitiyslomista, alhaisista päiväkotimaksuista ja osakkeisiin sijoitetuista lapsilisistä. Toistaiseksi pysymme kuitenkin Barcelonassa.
Lapsemme ei saa täysi-ikäisenä osakesalkkua eikä todennäköisesti peri edes omistusasuntoa. Mutta ehkä hän saa terveen itsetunnon kannustavassa ilmapiirissä.
Kirjoittaja on Maailman Kuvalehden Espanjan kirjeenvaihtaja.