Ulkona on hämärää. Hän hiippailee villasukissa teenkeittimellä, vaikuttaa etsivän jotakin. Näky ei ole kummallinen, sillä lehden kustantajan Fingon toimistolla harhailee iltaisin järjestöväkeä.
Teen oletuksen ja avaan teepussit sisältävän kaapin. Tuntematon kiittää.
Teenkeitin sijaitsee Helsingissä ja siitä reilun 4000 kilometrin päässä riehuu ties kuinka mones Gazan sota. Ajaudumme small talkin sijaan puhumaan Israelin-Palestiinan tilanteesta.
”Mä oon muuten Noora Dadu”, sanoo näyttelijä-kirjailija Noora Dadu jossain kohtaa, ihan tavallisesti.
Myöhemmin näen Noora Dadun istumassa neuvotteluhuoneessa. Suurilla seinään ruuvatuilla näytöillä on miehiä, joilla on keffiyehit, palestiinalaishuivit, harteilla.
Etsin hänet Instagramista ja lähetän viestin: voidaanko jutella lisää?
”Kun näin ensimmäiset uutiset Hamasin hyökkäyksestä ja Israelin kostonjulistuksista, mietin, että pitääkö mun mennä kahlitsemaan itseni Sanomatalon oveen.”
Reilua viikkoa myöhemmin tapaamme Kulosaaren ostarilla Chengdu-ravintolassa. Sillä on maine kaupungin parhaana kiinalaisena, ja Itä-Helsingissä asuva Noora Dadu on valinnut sen tapaamispaikaksemme.
Dadu ilmestyy lasiseinän taakse puhelin kourassa. Otsa on rypyssä, suu käy kiivaasti. Sitten puhelu loppuu, hän tulee sisään. Kun hän lysähtää sohvaryhmään, olemus haurastuu, kädet tärisevät hieman.
Kahden tapaamisen välillä olemme puhuneet puhelimessa siitä, millaisen jutun haluan hänestä tehdä. Puhelussa Dadu on kertonut, että kokemukset toimittajista ovat olleet välillä huonoja. Kritiikki mediaa kohtaan on nyt erityisen pinnalla.
”Kun näin ensimmäiset uutiset Hamasin hyökkäyksestä ja Israelin kostonjulistuksista, mietin, että pitääkö mun mennä kahlitsemaan itseni Sanomatalon oveen.”
Seuraa nopeaa puhetta siitä, kuinka kovilla Palestiinan tilanteesta puhuvat aktivistit nyt ovat. Jo kuukauden ajan he ovat töidensä ja perhe-elämiensä ohella kirjoitelleet vetoomuksia, organisoineet mielenosoituksia, antaneet haastatteluja, pyytäneet oikaisuja. Osalla on läheisiä Palestiinassa: suru-uutisia kuulee lähes päivittäin.
”Me ollaan puhuttu tästä koko elämämme. Just nyt mun pitää suunnitella graafeja kauniiksi, jotta ihmiset somessa ostaisivat sen tiedon, että me palestiinalaiset olemme ihmisiä. Tämä on se pervouden aste, jossa me ollaan.”
Ensi vuonna Noora Dadulta on ilmestymässä esseeteos Roolitus. Kustantajan sivuilla kerrotaan, että se käsittelee tasa-arvoa ja sitä, millä tavalla syrjivä roolittaminen vaikuttaa näyttelijöihin ja heitä katsoviin ihmisiin.
Ravintolassa hänen argumenttinsa kuuluu tiivistetysti: Tapamme katsoa maailmaa on monella tapaa syrjivä. Se vaikuttaa roolituksiin, mutta myös siihen, keiden elämät, kodit ja kulttuurit näemme suojelemisen arvoisena, kun jossakin syttyy oikea sota.
”Katse, joka ei pysty näkemään ruskeaa ihmistä suomalaisen fiktion pääroolissa on se tismalleen sama katse, joka tappaa lapset Gazassa.”
Nyt katse on näkynyt muun muassa samaistumisena israelilaisiin, joiden oikeus suojeluun on uutisten itsestään selvä lähtökohta. Pahimmillaan kommenteissa kaikki palestiinalaiset on puolestaan leimattu terroristeiksi.
Dadun mukaan konfliktin ratkaisun avaimet ovat länsivaltojen, etenkin Yhdysvaltojen käsissä. Moni palestiinalainen tietää tämän niin hyvin, ettei enää halua osallistua keskusteluun.
”He odottavat, että get your shit together, siivotkaa omat sotkunne.”
”Muslimien tapa rukoilla viisi kertaa päivässä on vähän kuin meditaatiota. On se nyt useimmille parempi kuin 10 röökitaukoa päivässä.”
Vuonna 1981 Kuusankoskella Dadun perheeseen syntyi lapsi. Lapsi sai nimekseen Noora Teresa.
Nyt jo edesmennyt isä syntyi Palestiinassa, Jerusalemin vanhassa kaupungissa vuonna 1946. Äitinsä jäljissä isä kastettiin katolilaiseksi. Isänisä oli muslimi, joka kuoli kuuden päivän sodassa puolustaessaan Itä-Jerusalemia.
Nooran suomalainen äiti, joka myöhemmin työskenteli psykoterapeuttina, lähti 1960-luvun lopulla Jerusalemiin lähetystyöhön.
Rakkaus roihahti. Parin ensimmäinen lapsi syntyi Jerusalemissa, mutta vuoden 1974 Jom Kippur -sodan jälkeen perhe asettui Suomeen. Noora oli perheen neljäs lapsi.
Kotona uskonto oli läsnä muttei ”pakottavalla tavalla”.
”Kun olin lapsena vielä himokristitty, en silloinkaan uskonut mihinkään oikeaan paratiisiin. Äiti sanoi, että Raamatun totuus löytyy vertauskuvien takaa.”
Isän puolen sukulaisista osa oli kristittyjä, suurin osa muslimeita. Noora Dadu sanoo, että ihmisen uskonnollisuuden koko kirjo on tullut tutuksi. Samalla on syntynyt oivallus: kaikki kolme kirjanuskoa ovat oikeasti lähellä toisiaan. Siksi myös oma katse on helppo kouluttaa näkemään tuttua siellä, mitä usein pidetään kummallisena.
”Muslimien tapa rukoilla viisi kertaa päivässä on vähän kuin meditaatiota: se tuo rauhaa ja rytmiä elämään. On se nyt useimmille parempi kuin 10 röökitaukoa päivässä.”
Enää Noora Dadu ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhteisöön. ”Oman elämän uskonpuhdistuksen” seurauksena on kuitenkin syntynyt esimerkiksi teatterihahmo, johon Dadu on sulauttanut lapsuutensa lempipapit ja häntä yhä puhuttelevan kristillisen sanoman.
Viiksekäs isä Eggerts Blomenhoek siunasi muun muassa viime kesänä ystäväpari Joanna Haartin ja Minna Haapkylän avioliiton.
Siunaus oli koskettava, mutta kertomus siitä kuulostaa hulvattomalta. Hulvaton on myös Noora Dadu, kun hänet tapaa rakkaiden ihmisten ympäröimänä – tai näyttämöllä.
”Monesti ihmisillä jää Palestiinaa käsittelevien haastattelujen perusteella musta vähän hassu mielikuva. Ihmiset luulevat, että olen aina tosi vakava, tiukka ja hurja. Minähän olen siis ihan täysi dille.”
”Mutta jos mun hauska persoona uhrataan sille, että mun kautta ihmiset saa tietää Palestiinasta, niin menkööt.”
Noora Dadulle näyttelijyydessä tärkeintä on vapaus. ”Vapaus tarkoittaa itselleni esimerkiksi sitä, että määrittelen itse itseni ja oman mahdollisen liikkumatilani. Se on myös pyrkimystä päästää irti tarpeesta kontrolloida muita.”
Yksi asia erotti Noora Dadun lapsena muista, ja sillä ei ollut mitään tekemistä isän synnyinmaan kanssa.
Asiasta löytyvät ensimmäiset maininnat neuvolavihosta. ”Puhuu paljon”, ”erittäin puhelias”. Kouluikään tultaessa merkinnät muuttuvat suunnilleen muotoon: ”äiti huolissaan, onko kouluvalmiutta.”
Arvosanat käytöstä lukuun ottamatta olivat hyviä, kasia ja ysiä. Lahjakkuus joissain asioissa tunnistettiin, pieni Noora sai kannustusta. Mutta:
”Olin häirikkö. Vitsejä tuli paljon mieleen”, hän sanoo.
”Joka ikinen syksy tokasta luokasta asti kirjoitin päiväkirjoihini, että tänä vuonna istun hiljaa ja pidän kirjat järjestyksessä. Pistettiin tiukat letit päähän. Kestin puolitoista päivää ja sitten se kaikki tuhoutui.”
Vilkkaudelle saatiin vasta kaksi vuotta sitten virallisesti nimi, ADHD. Jälkikäteen on helppo nähdä, kuinka haitallista oli, ettei oireita tunnistettu jo lapsena.
”Olin epäsopiva tytön rooliin, mutta en saanut sitä tukea, jota olisin tarvinnut.”
”Siinä mielessä teatteri oli mulle kliseisessä mielessä pelastus, koska yhtäkkiä mun sekoilusta oli jotain iloa ja se saattoi näyttämöllä muuttua joksikin hienoksi.”
Kokemusta näyttämöiltä on kertynyt harrastajapuoli mukaan luettuna 32 vuotta. Teatteria kaikkine ammattikuvineen Noora Dadu kutsuu haastattelun aikana muun muassa elämäntehtäväkseen, suureksi rakkaudekseen sekä lapsuuden haaveiden täyttymykseksi.
Teatterissa aikataulut tuovat raamit, mutta ongelmat näkyvät edelleen itsenäisessä työssä. Kirjaansa hän on työstänyt kuusi vuotta, ja julkaisupäivää on siirretty useasti. Vastaus kysymykseen ammatillisista haaveista tuleekin tykin suusta:
”Haaveilen assistentista. Tai siis oikeastaan pomosta, joka istuu vieressä ja vahtii, että teen töitä.”
”Koin tosi loukkaavana, että mun näyttelijyys, taiteilijuus ja jopa suomalaisuus jäi muiden määrittelemän palestiinalaisuuden tai arabiuden jalkoihin.”
Muisti on epäluotettava. Siksi tarinan siitä, miten Noora Dadusta tuli palestiinalainen voi kertoa esimerkiksi näin:
Vuonna 2001 syykuun 11. päivänä ylioppilasteatterinäyttelijä Noora Dadu oli Vanhalla ylioppilastalolla teatteriporukkansa kanssa. Televisioruuduissa näkyi, kuinka lentokoneet iskeytyivät World Trade Centerin kaksoistorneihin.
Uutisinsertti leikkasi palestiinalaisjoukkoon, joka juhli. Kuva paljastui myöhemmin leikatuksi täysin irti kontekstistaan: video oli vanhaa uutiskuvaa hääjuhlasta.
Ystävät kääntyivät katsomaan Noora Dadua, joka itki järkyttyneenä. Ja niin, ystävien katse teki hänestä palestiinalaisen.
Tämä versio Dadun elämäntarinasta ja sen kertojan muistiin liittyvät pohdinnat ovat peräisin Dadun ylistetystä omakohtaisesta teoksesta Minun Palestiinani (2015). Sitä seurasi myös jatko-osa Fail (2016), Siinä Dadu käsitteli esimerkiksi sitä, kuinka hän teoksen myötä muuttui muun maailman silmissä. Jonkin aikaa hänelle tarjottiin lähinnä arabirooleja tai rooleja muslimina.
”Ihmisenä, joka on 10-vuotiaasta asti haaveillut näyttämöstä, koin tosi loukkaavana, että mun näyttelijyys, taiteilijuus ja jopa suomalaisuus jäi muiden määrittelemän palestiinalaisuuden tai arabiuden jalkoihin.”
Hän päätti olla antamatta enää haastatteluja henkilöjuttuihin, poistui somesta, siirtyi tekemään aktivismia kulissien takaa ja jatkoi näyttelijän ja kirjoittajan työtä.
Hän meni muun muassa Ylen lastensarja Lelumestan julkaisun aikoihin Puoli seitsemän -ohjelmaan eikä puhunut Palestiinasta juurikaan. Tai niin hän asian muistaa.
”Vaikka toimittajat olivat ihania, sen haastattelun jälkeen mulle tuli fyysisesti huono olo. Jätin valtavan areenan käyttämättä.”
Pari vuotta sitten jokin raksahti. Hän oli saanut kaksivuotisen apurahan, joka toi turvaa ja tilaa ajatella.
”Yhtäkkiä huomasin, etten enää murehdi mun uraa. En kerta kaikkiaan halunnut tehdä enää mitään sillä ajatuksella, että mitä tästä mahdollisesti seuraa tai ei seuraa. Se oli ihmeellistä ja vapauttavaa”, hän sanoo ja lisää sitten:
”Tiedostan, että tämä on 42-vuotiaan palkitun ja palkatun näyttelijän puhetta.”
Samoihin aikoihin hän oivalsi myös, ettei halua enää tehdä työtään eikä aktivismiaan yksin.
Töihin yhteisöllisyyttä toi Joanna Haarttin koollekutsuma Viiksi-kollektiivi, jonka Haartti, Dadu, Hanna Raiskinmäki, Anna Antsalo, Niina Sillanpää ja Niina Hosiasluoma perustivat vuonna 2016.
Aktivismin puolella yhteisö rakentuu nyt räjähdysmäisesti. Tänä vuonna Dadu perusti tutkija Majed Abusalaman, kosmologi Syksy Räsäsen, Palivoices Finlandin ja noin viidentoista muun aktiivin kanssa Suomen Palestiina-verkoston Sumudin. Dadu suostui puheenjohtajaksi sillä ehdolla, ettei hänen tarvitsisi työkiireiden vuoksi tehdä tänä syksynä muuta kuin käydä kokouksissa ja pysyä kuulolla.
Suunnitelma meni sotkuun.
”Kenen hyvänsä, joka kirjoittaa tästä konfliktista, pitäisi mennä yhdeksi iltapäiväksi palestiinalaiseen olkkariin”
Muutama vuosi sitten Noora Dadu päätti, ettei enää halua tehdä aktivismia yksin. Tällä hetkellä yhteisö hänen ympärillään kasvaa räjähdysmäisesti
Ilta hämärtyy ravintola Chengdun ikkunoissa. Haemme kahvia. Tarjolla on kuivahtanutta valmiskääretorttua. Noora Dadu ohittaa tarjoilun tyylikkäästi, minä en.
Kun Hamas teki kuukautta aiemmin 7.10. Israelin historian verisimmän terrori-iskujen sarjan, uutisointia leimasi puhe itsepuolustuksesta. Lehden painopäivään marraskuun puoliväliin mennessä Gazassa oli ehtinyt kuolla 11 000 ihmistä. Verkkojutun julkaisupäivänä sota jatkuu ja uhrimäärä on jo lähes tuplaantunut. Ihmisoikeusjärjestöt ja myös osa YK-tahoista on alkanut puhua etnisestä puhdistuksesta tai kansanmurhasta. Puheet ovat hiljalleen rantautumassa lehtien kolumneihin.
”Heti kun pommitukset alkoivat, kysyin, kuinka monen tuhannen pitää kuolla, ennen
kuin kansainvälinen media ja politiikot alkavat vaatia tulitaukoa”, Dadu sanoo.
Millä hyvänsä nimellä tapahtumia kutsuu, me molemmat seuraamme niitä älylaitteiltamme päivin öin.
Mitä me näemme? Onko minun laitteeni kupla tyystin erilainen kuin hänen?
”Kenen hyvänsä, joka kirjoittaa tästä konfliktista, pitäisi mennä yhdeksi iltapäiväksi palestiinalaiseen olkkariin”, Dadu ehdottaa.
Ottamatta kantaa arabikanavien puolueettomuuteen, miltä tuntuisi katsoa aamusta iltaan itsensä näköisiä ruumiita? Miltä tuntuisi nähdä israelilaisten pilailuvideoita kuolemaansa odottavista palestiinalaisista?
Olen luvannut painaa hänen mietteitänsä siitä, mitä tästä kaikesta pitäisi vähintään kertoa Suomen mediassa. On tullut sen aika.
”Tai miltä tuntuisi istua Suomessa Kuusankoskella, kuten mun isäni ja katsoa niitä uutisia vuosikymmeniä aamusta iltaan.”
Tai ehkä, hän lisää, päivä olohuoneessa ei riittäisi. Ehkä pitäisi matkustaa Länsirannalle tai Gazaan ja kokea itse, miltä tuntuu oleskella kaupungissa, joka on erotettu muurilla muusta maailmasta.
Olen luvannut painaa hänen mietteitänsä siitä, mitä tästä kaikesta pitäisi vähintään kertoa Suomen mediassa. On tullut sen aika.
Pitäisi kertoa historiasta, jotta voi ymmärtää, että palestiinalaiset kamppailevat ihmisoikeuksiensa puolesta.
Pitäisi uutisoida palestiinalaisten väkivallattoman vastarinnan muodoista ja kuulla palestiinalaisia asiantuntijoita.
Pitäisi muistaa, että kansainvälinen oikeus tarjoaa avaimet oikeudenmukaiseen ratkaisuun.
Pitäisi tutkia niitä keinoja, joilla Israel johtaa harhaan kansainvälistä mediaa.
Ja tärkeimpänä: pitäisi puhua apartheidista. Vuodesta toiseen jatkuvasta rikoksesta ihmisyyttä vastaan. Sitä Israelin toiminta on esimerkiksi Noora Dadun, Amnesty Internationalin ja Human Rights Watchin mukaan. Pitäisi puhua Suomen osallisuudesta ihmisoikeusrikoksiin.
Toimittajan työkenttä on totuus, mutta mikä on totuus? Mitä tämän konfliktin yhteydessä tarkoittaa puolueettomuus, mitä vastuu? Olenko vastuullinen vai vastuuton, kun annan hänen täyttää nämä rivit ilman, että raivaan tilaa vasta-argumenteille?
”Mun suurin haave oli, että Minun Palestiinani ei olisi klassikko vaan että teos vanhenisi”, hän sanoo väsyneenä.
Sanoo hän muutakin.
”Olen aina uskonut, että asiat voi selvittää. Mutta ennen kuin voidaan selvittää, pitää pysäyttää.”
Noora Dadu
- Näyttelijä, käsikirjoittaja
- Syntynyt Kuusankoskella vuonna 1981.
- Asuu Itä-Helsingissä.
- Kaksi teini-ikäistä lasta taitelija Teemu Mäen kanssa. Lisäksi yhden aikuisen maailmanpolitiikan tohtoriopiskelijan bonusäiti.
- Näyttelee parhaillaan Kuningas Arthuria Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön komediassa Pyöreän pöydän ritarit ja viimeistelee kirjaa Roolitus, jonka on määrä ilmestyä vuonna 2024. Lisäksi hän kirjoittaa uutta näytelmää vuodelle 2025 ja jatkaa toimintaansa Viiksi-instituutti -kollektiivissa, jonka seuraava projekti on nimeltään ”Parantaja”.
- Toimii puheenjohtajana palestiinalaisten oikeuksia ajavassa intersektionaalisessa järjestössä Sumudissa. Sumud on arabiaa ja tarkoittaa periksiantamattomuutta. Sanalla on jo vuosia viitattu erityisesti palestiinalaisten vastarintaan.
- Muistetaan erityisesti käsikirjoittamastaan teoksesta Minun Palestiinani (2015); ja Fail (2016) sekä Susanna Kuparisen ohjaamasta Eduskunta-trilogiasta (2011–2015). Useita rooleja tv-sarjoissa ja kuunnelmissa. Lasten tv-sarja Lelumesta pyörii edelleen televisiossa.