Suru, syyllisyys ja epätoivo, mutta myös ohikiitävä onni, hauras toiveikkuus ja lyhyissä hetkissä välähtävä ilo. Nämä kaikki ovat voimakkaina läsnä Zoulfa Katouhin YA-romaanissa Sitruunapuiden aika.
Syyriaan sijoittuvan romaanin päähenkilö on 18-vuotias farmasian opiskelija Salama, joka sodan melskeissä on menettänyt lähes koko perheensä. Jäljellä on vain esikoistaan odottava veljen vaimo, Layla.
Salama työskentelee sairaalassa, jonne tuodaan jatkuvasti heikossa kunnossa olevia potilaita. Jaksamisen ja taitojen äärirajoja kolkutellaan toistuvasti, sillä Salama on ehtinyt ennen kriisiä opiskella farmasiasta vain perusteet. Hatarista tiedoistaan huolimatta tyttö joutuu silti hoitamaan myös kirurgin tehtäviä, esimerkiksi poistamaan pommien sirpaleita ja amputoimaan raajoja.
Salama kokee ihmisten auttamisen velvollisuudekseen, mutta usein mielessä käy myös pako turvallisempiin oloihin. Rakkaasta kotimaasta lähteminen on kuitenkin henkisesti tuskallista ja käytännössä kallista ja vaarallista. Päätös vaikeutuu entisestään, kun Salama kohtaa Kenanin, pojan, jonka sydän sykkii paitsi animaatioille ja tarinoille myös mielenosoituksille.
Kauheuksien keskeltä löytyy onneksi myös kokonaisuutta keventävää runollisuutta. Katouhin aistivoimainen kerronta pyörteilee ja kieppuu hurmaavasti ja sanat suorastaan imaisevat mukaansa.
Katouh kuvaa sairaalatyötä ja arkea levottomuuksien keskellä raadollisen rehellisesti. Todellisuutta ei kaunistella ja esimerkiksi kuvauksia haavoittuneille tehtävistä toimenpiteistä on paikoin niin runsaasti, että veren metalliseen makuun alkaa jo turtua.
Toisaalta toisteisuuden synnyttämä puutumus rinnastuu puhuttelevasti Salaman kokemuksiin. Hoitotyötä on vaativissa oloissa ainakin välillä tehtävä mekaanisesti, muuten mieli hajoaa.
Järkyttävien tapahtumien aiheuttama henkinen painolasti onkin yksi kirjan kiinnostavimmista teemoista. Kirjailija kuvaa oivaltavasti niitä mekanismeja, joilla aivot suojaavat ihmistä psyykkisen sietokyvyn ylittävien kokemusten keskellä. Tähän liittyy myös tarinan mielikuvitusta kutkuttava, yliluonnollinen säie.
Kauheuksien keskeltä löytyy onneksi myös kokonaisuutta keventävää runollisuutta. Katouhin aistivoimainen kerronta pyörteilee ja kieppuu hurmaavasti ja sanat suorastaan imaisevat mukaansa. Kiitos lyyrisyyden ja suorasukaisuuden onnistuneesta yhdistelmästä kuuluu tietysti myös suomentaja Helene Bützowille.
Teos kuvaa viiltävästi ihmisen julmuutta ja maailman mielettömyyttä, mutta ennen kaikkea vihan ikiaikaista vastavoimaa, rakkautta. Ihailla sopii sitäkin, miten taitavasti esikoiskirjailija on rakentanut teokseensa jännitteen, joka pitää lukijan pihdeissään ensimmäisestä sivusta viimeiseen asti.