Kuuden viikon karanteeni Intiassa ei vain sulkenut meitä takapihoillemme, vaan teki meistä niistä aiempaa riippuvaisempia. Bussit, junat, autot ja moottoripyörät olivat kiellettyjä aina viime viikkoon asti. Niinpä legendaarisista liikenneruuhkistaan tunnetun teknologiakaupunkini Bangalore hidastui ja hiljeni.
Kävelylläni halki naapurustoni näen aiempaa enemmän pääskysiä, yllättäen myös riikinkukon. Nautin vihdoinkin kävelemisestä tässä halkeilevien asfalttien kaupungissa. Mutta mies, joka myy vihanneksia puukärrystään kadunkulmassa, kaipaa vilinää. Väkijoukot tarkoittavat hänelle elantoa.
Tämän epidemian herättämät filosofit kertovat meille, että koronavirus ei tunne yhteiskuntaluokkaa, kastia, uskontoa tai sukupuolta. Mutta miksi kaikki nämä identiteetit ovat korostuneet viimeisen 45 päivän aikana?
Me kaikki koemme tietyt asiat samalla tavalla: hirviömäiset jonot, epävarman ja käsittämättömän hallituksen politiikan, ja pelon, etteivät ikääntyneet vanhempamme selviä tästä, jos saavat tartunnan.
Osa meistä hamstrasi valkosipulitahnaa ja linssejä.
Mutta kaikki muu on edelleen kaikkea muuta kuin tasa-arvoista. Kun Intian hallitus määräsi 1,3 miljardia ihmistä koteihinsa kolmen viikon karanteeniin, vain muutamien tuntien varoitusajalla, osa meistä hamstrasi valkosipulitahnaa ja linssejä. Ne, joiden taskut eivät ole yhtä syvät, ostivat muutaman kilon riisiä ja toivoivat parasta.
Tilanne paheni entisestään. Bangaloren kaupunki yritti jakaa ruokaa, mutta työtätekevät vähävaraiset eivät halunneet almuja. He vaativat maksuttomia ruoka-aineita, jotta he voisivat tehdä ruokaa kotona. Byrokraatit vuorostaan vaativat vastineeksi paperitöitä. Jono lisääntyivät, monikerroksinen byrokratia kasvoi. Ja sillä välin nälkäisten määrä kasvoi.
”Mitä kauemmin seison jonoissa kerjäämässä sitä ja tätä, sitä vähemmän ihmiseksi tunnen itseni”, Kahaiya Lal sanoo. Lal on työtön puuseppä, joka on luovuttanut palkkasaamistensa suhteen.
Nämä ihmisryhmät eivät mahtuneet osavaltion poliittiseen tai teknologiseen mielikuvitukseen. Hallitus lanseerasi uuden sovelluksen tartuntatapausten jäljittämiseksi. Sovellus koodattiin kuudessa viikossa bangalorelaisten ohjelmoijien voimin. Mutta 83 prosenttia niistä intialaisista, jotka ylipäätään omistavat matkapuhelimen, eivät omista älypuhelinta. Heihin kuuluvat niin köyhät kuin keskituloiset, lukutaidottomat ja ikääntyvät.
Viikko toisensa jälkeen, etuoikeutettujen asema korostuu. Ravintolat, jopa pienet mehu- ja teekioskit, on määrätty suljettaviksi. Vain ruokakuljetukset sallitaan, mutta Salim ja hänen tien vieressä keitettävä teensä ei pääse karanteenin digitaalisen armollisuuden piiriin. Monet pienet ruokapaikat, jotka palvelivat suuria massoja – ne ruokapaikat, jotka määrittelevät kaupunkeja ja ruokamuistoja – saattavat sulkea ovensa ikuisesti.
Jokaisen tulee käyttää kasvosuojainta, mutta joidenkin mielestä se on neuvoteltavissa oleva asia. Juoksushortseihin pukeutunut mies kallistuu liian lähelle asuintalonsa vartijaa. Vartijalla on kasvosuojain, juoksushortseihin pukeutuneella ei. Vartijan tulisi oikeastaan kertoa miehelle, että kasvosuojaimet ovat pakollisia ja että virus tarttuu pisaratartuntana ilmasta. Sen sijaan vartija perääntyy itse muutaman askeleen. Hän ei missään nimessä voi läksyttää shortseihin pukeutunutta rikkaampaa miestä.
Virus on liian uusi kumotakseen muinaiset ja ummehtuneet tavat.
Puhtaus on yläkastisten intialaisten pakkomielle. Osa heistä on hionut sosiaalisen etäisyyden huippuunsa vuosisatojen harjoituksen seurauksena. Virus on liian uusi kumotakseen muinaiset ja ummehtuneet tavat.
Kuilut välillämme ovat leveät eivätkä ne yleensä ole kauniita. Mutta pandemia on paljastanut meidän monimutkaiset keskinäisriippuvuutemme.
Päivien ajan kaupunkini kadut ovat olleet taianomaisen puhtaat. Siivoojat ovat yhtä näkymättömiä kuin ennenkin. Mutta kun nuori keskiluokkainen pariskunta parkkeeraa autonsa pääkadulle ja nostaa paikallisella kielellä, kannadalla, kirjoitetun kyltin, jossa lukee ”Lämmintä ruokaa #Covidcommunity”, laihoja naisia ilmestyy kuin tyhjästä. Heidän ylisuuret paitansa ovat lian pilkuttamia, heidän kasvonsa uupuneet. He jonottavat, pesevät käsiään 20 minuuttia, saavat ruuan ja syövät tomaatti-riisi annoksensa hiljaa. Jos ruokaa jakava pariskunta ei saavu, naiset jäävät ilman ruokaa. Kadut pysyvät silti puhtaina.
Olen väsynyt ruoanlaittoon ja tilaan ajoittain pizzaa tai nuudeleita. Olen haastatellut koko päivän rakennustyöntekijöitä, jotka taistelevat saadakseen 500 rupian (noin kuusi euroa) palkkansa työnantajaltaan. Tilaamani 300 rupian (3,5 euroa) ateria aiheuttaa syyllisyyttä. Mutta käyttämällä ravintola- ja ruokakauppasovelluksia, pidän keikkatalouden pyörät pyörimässä. Haluan ajatella, että se antaa ovellani seisovalle nuorelle miehelle vakaan tulonlähteen. Annan hänelle reilun juomarahan sisäisen taisteluni vaientamiseksi. Näenkö hymyn hänen hengityssuojaimensa takana?
Hallitus on pyytänyt keskiluokkaa vapauttamaan kotiapulaiset (tai sisäköt, jollaisiksi suurin osa intialaisista heitä kutsuu) töistään karanteenin ajaksi ja maksamaan palkan siltä ajalta. Asukasyhdistykset ovat valvoneet suositusta kuin lakia.
Bollywood-tähdet, kuten Katrina Kaif, ovat julkaisseet Instagramissa kuvia, joissa he lakaisevat kotejaan. Mutta kuukauden jälkeen uhrautuminen kansakunnan hyväksi on menettänyt hohtonsa. Ystävät ja perheenjäsenet meuhkasivat Zoom-puheluissa kuinka uuvuttavaa lakaiseminen, luuttuaminen, astioiden pesu ja ruuanlaitto kolme kertaa päivässä on. Isommissa sanomalehdissä siteerattiin nuoria IT-ammattilaisia: “Minun palkkaani leikataan. Miksi minun pitäisi maksaa sisäkölleni, jos hän ei edes tee työtään?” Työpaikan menettämisen pelossa muutamat kotiapulaiset uhmasivat poliisivalvontaa ja palasivat töihin.
Olen pyytänyt kotiapulaistani käymään itsensä vuoksi, naapurini sanoi. Näin sattumalta, kuinka hän avasi ovensa kasvonaamiolla suojautuneelle kotiapulaiselleen kolme viikkoa sitten. Töihin tulo on pelastanut onnettoman sisäkön pahoinpitelevältä aviomieheltä. Hänen kotonaan ei ole juoksevaa vettä ja asunto on liian pieni ja liian ahdas sosiaalisen etäisyyden ylläpitämiseen.
Naapurini tarvitsi kotiapulaisen, jotta sukupuoliroolit kotona jakautuisivat tasaisemmin.
Naapurini on valkokaulustyöläinen, joka tekee töitä kotoa. Karanteenin aikana hän ei ole saanut aviomiehestään kitkettyä pois laiskaa sovinistia. Naapurini tarvitsi kotiapulaisen, jotta sukupuoliroolit kotona jakautuisivat tasaisemmin. Onko tämä itsekäs päätös vai inhimillinen? Siinä on vain pieni ero.
Mutta joskus se ero on päivänselvä. Tehtaat, rakennuttajat, tai edes Bangaloren metro, eivät ole maksaneet miljoonille työtekijöilleen palkkaa. Jotkut sanovat, etteivät he tee riittävästi voittoa voidakseen maksaa palkkaa työntekijöilleen, toiset ovat hiljaa. Siirtotyöläisillä, jotka ovat kotoisin tuhansien kilometrien päässä sijaitsevista köyhemmistä osavaltioista, ei ole muuta sidettä tähän kaupunkiin kuin oma työnsä ja palkkansa. He haluavat epätoivoisesti kotiin.
Kun karanteenia hiljalleen puretaan, osavaltion hallitus lupasi muutamia juna- ja linja-autovuoroja siirtotyöläisille. Työntekijät tungeksivat asemille, valmiina jopa maksamaan ylihintaiset liput. Mutta kaksi päivää myöhemmin, kun rakennuttajien edunvalvontaorganisaatio tapasi osavaltion johtajat, hallitus pysäytti junat. Työnantajanne tarvitsevat teitä, talous tarvitsee teitä, osavaltion johtaja sanoi. Ja te tarvitsette meitä.
Vihaiset työntekijät osoittivat mieltään ja junavuorot saatiin palautettua.