Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juho Romakkaniemi kritisoi kirkon järjestöjen osallistumista veropohjan tilkitsemistä vaativaan #430-kampanjaan.
Vastakampanjan seurauksena muun muassa World Vision on irtisanoutunut #430:n tukijoukoista.
Pitäisikö kirkon pysyä erossa politiikasta? Kysymyksen ytimessä on illuusio uskonnon ja politiikan erillisyydestä.
Kun käsitehistorioitsija Romakkaniemi, tai Suomen lähetysseuran hallituksen puheenjohtaja, piispa Teemu Laajasalo, peräänkuuluttavat kirkon epäpoliittisuutta, he joko kuvittelevat kirkon ja politiikan välisen rajan selkeämmäksi kuin se on, tai yrittävät vetää tätä rajaa valitsemaansa kohtaan.
Antropologille, jonka tutkimuksen fokuksena ovat ihmiset, yhteisöt ja instituutiot, on ilmeistä, että rajanveto kristinuskon ja politiikan välillä on silmänlumetta ja vallankäytön väline.
Oma tutkimukseni kristinuskon, puoluepolitiikan, maanomistuksen ja jälleenrakentamisen suhteista Ugandassa on osoittanut, että kirkot ovat siellä monimutkaisesti kietoutuneita ja juurtuneita instituutioita ja yhteisöjä.
Sama kuvaus pätee Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon.
Kosmologisesti kietoutunut kirkko on omaksunut pääsiäisperinteisiinsä aineksia esikristillisestä kansanuskosta, ja se järjestää 2000-luvulla kristillistä joogaa ja meditaatiota.
Moninainen juurtuneisuus mahdollistaa kirkon yhteiskunnallisen vaikutusvallan.
Sosiaalisesti kietoutuneen kirkon johtajien, työntekijöiden ja luottamushenkilöiden keskuudessa sekä heidän lähipiireissään on kommunistisukujen vesoja ja Lapuan liikkeen perillisiä.
Kirkon johtajilla on verkostoja, joiden vuoksi Jari Sarasvuo voi tviitissä viitata piispa Laajasaloon ”veljenään Teemuna”.
Materiaalisesti kietoutunut kirkko kerää ja maksaa veroja. Se omistaa metsiä ja maata, ja voi päätyä kiistoihin seurakunnan maalle rakennettujen taloyhtiöiden vuokrista.
Poliittisesti kietoutuneen kirkon päättävien elinten vaaleissa on puolueiden listoja. Se on historian saatossa nähnyt poliitikkojen ja pappien epävirallisia veljeilyitä, ja yhteisten kantojen muovaamisia.
Poliittisen kietoutuneisuuden peruskivi lie kirkon asettuminen sisällissodassa valkoisten puolelle ja punaisia vastaan, minkä jäljiltä kirkon suhde ay-liikkeeseen on ollut vaikea.
Tämä moninainen juurtuneisuus osaltaan mahdollistaa kirkon yhteiskunnallisen vaikutusvallan. Juurtuneisuuden mukana tulee kuitenkin myös jännitteitä, jotka jakavat kirkkoa, ja joiden valossa sen tekemisiä ja sanomisia arvioidaan.
Asettuuko kirkko yhteiskunnallisen väännön yhden laidan tueksi?
Papin tai kirkon järjestön osallistuminen kylvönsiunaukseen, tehtaan vihkimiseen, sisällissodan muistotilaisuuteen tai verovälttelyä vastustavaan kampanjaan näyttäytyy eri tavoin maanviljelijälle, aggressiivista verosuunnittelua harjoittavalle yritysjohtajalle, pienyrittäjälle tai matalapalkkaiselle duunarille.
Samoin vaikuttaa se, kuka kirkon nimissä puhuu; onko puhuja ympäristöaktivismista, demariyhteyksistä vai kirjanpitorikostuomiosta tunnettu piispa.
Lähiviikkoina nähdään, onko talouseliitillä Suomessa yhtä tiukka niskalenkki kirkosta kuin poliittisella eliitillä on kirkkoihin tutkimuskohteessani Ugandassa.
Asettuuko kirkko yhteiskunnallisen väännön yhden laidan tueksi, vai asettuuko se tukemaan aidosti moniäänistä keskustelua kaikista kysymyksistä, jotka sen jäseniä koskettavat – yritysverotus mukaan lukien?
Romakkaniemen ja Laajasalon kysymys ”minkälainen poliittinen osallistuminen kirkolle sopii”, onkin harhaanjohtava.
Oleellisempaa on kysyä, minkälainen kirkon poliittinen osallistuminen, tai sen kieltäminen, sopii kenellekin.