Lea: Olemme kumpikin toimittajia. En ajatellut, että haluaisin toimittajaksi, koska isäkin on toimittaja, mutta on se vaikuttanut. Olen editoinut iskän tekstejä jo lapsena. Hän printtasi versiot ja pyysi kertomaan, onko teksti ok, ja minä annoin korjausehdotuksia.

Santeri: Kun Lea alkoi toimittajaksi, ajattelin, että voi ei, ei freelanceriksi. Mutta Lealla on lahjoja ja kipinää: aiheet olivat mielenkiintoisia, lehdet tasokkaita ja jutut hyviä.

Lea: Kirjoitamme leipätyöksemme eri aiheista – minä ihmisoikeuskysymyksistä ja konflikteista, isä tekniikasta, taloudesta ja rakentamisesta. Kun tein juttumatkoja Kolumbiaan, Israeliin, Palestiinaan tai Myanmariin, iskä kysyi, miksi sinne pitää mennä.

Santeri: Eivät ne ole kivoja turistikohteita. Aina oli perhosia vatsassa, kun Lea lähti.

Lea: Isän työ on vaikuttanut siihen, minkälaista journalismia teen. Kun asuimme Petroskoissa, isä työskenteli suomenkielisessä Punalippu-kulttuuri- ja kirjallisuuslehdessä. Neuvostoliitto oli alkanut huojua, ja lehden vuoden 1987 elokuun numero omistettiin inkeriläisille. Toimitus puski numeron ulos sensuurista välittämättä. Se oli ensimmäinen kerta vuosikymmeniin, kun inkeriläisten vainoja käsiteltiin avoimesti. Se sai aikaan inkeriläisten kansanliikkeen. Olen nähnyt, mikä vaikutus vapaalla tiedonvälityksellä voi olla.

”Ajattelin, että paluumuutto tuhoaisi suomalaisen kulttuurin Karjalassa.”

Santeri: Tapasin Lean äidin Annan, kun opiskelin Petroskoin yliopistossa suomen kieltä ja kirjallisuutta. Hän oli vuotta ylemmällä kurssilla. Neuvostoliitossa oli hankala saada asuntoa, joten asuimme appivanhemmillani, kun esikoisemme Maritta syntyi. Kun aloitin työt Punalipussa, meille järjestyi ensin yksiö ja sitten kaksio juuri ennen kuin Lea syntyi. Remontoin asuntoa aamuneljään, ja yhdeksältä aamulla Lea kannettiin synnytyslaitokselta kotiin.

Lea: Sekä isäni että äitini ovat inkerinsuomalaisia. Kun menimme päiväkotiin, emme osanneet venäjää ja muut pilkkasivat meitä siitä. Myös suomenkieliset nimemme aiheuttivat haasteita: Lea sekoitettiin Lenaan.

Santeri: Olin fennomaani ja vaadin, että lapseni puhuvat suomea. Halusimme antaa lapsille kaksi nimeä, mutta viranomaiset kieltäytyivät, koska Venäjällä se ei ole tapana. Maritasta piti tulla Maritta Esteri, seitsemän vuotta nuoremman Lean kohdalla emme edes yrittäneet.

Lea: Olin 7-vuotias, kun vanhempani erosivat. Samana vuonna muutimme Suomeen – minä äitini ja siskoni kanssa Pudasjärvelle ja isä Lappeenrantaan.

Santeri: Paluumuutto tuli mahdolliseksi 1990, kun Suomen presidentti Mauno Koivisto kutsui inkerinsuomalaiset Suomeen. Ajattelin, että paluumuutto tuhoaisi suomalaisen kulttuurin Karjalassa. Petroskoissa oli hyvä suomenkielinen infrastruktuuri: oma teatteri, lehtiä, TV-ohjelmia ja radiokanavia. Olimme perustaneet Karjalan suomalaisten Inkeri-liiton ja meillä oli mahdollisuus kehittää suomalaista kulttuuria ja opetusta, mutta paluumuutto huuhtoi kaiken. Lähtöpäätöstä piti puntaroida.

Parasta Santerissa: Santeri on hyväntahtoinen ja kiltti ihminen, joka kohtaa jokaisen ihmisen ja eläimen ystävällisesti ja avoimesti, eikä ikinä suoralta kädeltä tuomitse ketään.

Santerin ärsyttävin piirre: Hajamielisyys. Santeri leijuu omissa maailmoissaan ja unohtelee asioita. Kun olimme lapsia, hän unohti isosiskoni Maritan parturiin.

Kadehdin, että Santeri saa asua maalla järven rannalla ja olla niin paljon luonnossa.

Muut eivät tiedä, että Santeri on tosi kova tanssimaan bileissä. Hän jorasi häissäni kädet ilmassa.

Lea: Sopeuduin Suomeen helposti. Meillä oli Petroskoissa suomalaisia lastenkirjoja, joten osasin lukea ja kirjoittaa suomeksi, kun aloitin koulun. Lopetin venäjän puhumisen, sillä aistin, ettei sitä kannata tehdä.

Santeri: Lea ei pitänyt siitä, jos haastattelin venäläisiä venäjäksi.

”Olimme Neuvostoliitossa outoja suomalaisia ja Suomessa venäläisiä.”

Lea: Koin, että minut saatetaan sulkea ulkopuolelle, jos kerron taustastani. Vaikka ryssittely ei aina kohdistunut minuun, olisin voinut olla se, jota haukuttiin venäläiseksi huoraksi. Olimme Neuvostoliitossa outoja suomalaisia ja Suomessa venäläisiä. En tuntenut itseäni venäläiseksi, mutten tiennyt, mitä inkerinsuomalaisuus oli.

Santeri: Inkerinmaa syntyi 1600-luvulla, kun savolaisia ja karjalaisia muutti Ruotsin valloittamille voittomaille nykyisen Pietarin alueelle. Toisen maailmansodan loppuun mennessä inkeriläiset kohtasivat etnisen puhdistuksen. Stalin tyhjensi Inkerinmaan inkeriläisistä, ihmisiä teloitettiin, karkotettiin ja lähetettiin vankileireille. Suomen kielen käyttäminen ja luterilainen uskonto kiellettiin. Kokemukset olivat niin traumaattiset, etteivät vanhempamme puhuneet niistä. Kun kysyin asiasta äidiltäni, hänen huulensa alkoivat täristä.

Lea: Inkeriläisyys oli synkkä mysteeri, josta sain välähdyksiä. Äiti kertoi, että Katri-mummo kalasti Jakutiassa paljain käsin. Tiesin, että perheelleni oli tapahtunut inkerinsuomalaisuuden vuoksi jotain pahaa, mutta se ei koskaan verbalisoitunut. Teini-iässä torjuin inkeriläisyyden täysin.

Lea: Santeri näytti muutama vuosi sitten kuvaa äitinsä eli Aino-mummon saunanovesta. Olin kirjoittanut ennen paluumuuttoa siihen ”Hei hei mummo, älä itke, äläkä ikävöi.”

Santeri: Kun kesällä 2017 menimme Petroskoihin ja näytin saunanoven, Lealle nousi tippa silmään. Silloin päätimme selvittää, mitä inkerinsuomalaisille oli tapahtunut.

Lea: Pyysin Meeriä [Koutaniemi] valokuvaajaksi – tietysti. Meeri on paras ystäväni, olemme tunteneet 15 vuotta ja tehneet juttumatkoja yhdessä eri puolilla maailmaa. Myös isästä ja Meeristä tuli hyvät kaverit.

Santeri: Meistä hitsautui tiivis kolmikko. Ensimmäisen kenttämatkan teimme Inkerinmaalle elokuussa 2018.

”Koko ihmisarvon mitätöinti iskeytyi, kun näin, minne ihmiset oli tuotu.”

Lea: Sen jälkeen kävimme Petroskoissa ja Jakutiassa Tiksissä, jonne mummoni Katri karkotettiin tuhansien inkerinsuomalaisten tavoin. Viimeisin matkamme oli Keski-Siperiaan Norilsk-nimiseen kaivoskaupunkiin vanhalle vankileirille, jossa ukkini oli ollut.

Lea: Olin Jakutian-matkan jälkeen aivan lamaantunut. Koko ihmisarvon mitätöinti iskeytyi, kun näin, minne ihmiset oli tuotu. Paikat olivat karuja: lunta, ikiroutaa ja jäätä. Mummini isä ja veli sairastuivat junamatkalla, ja heidät piti jättää kuolemaan radan varteen. Mietin, miksi kukaan kiinnostuisi, kun asia ei ollut aiemminkaan saanut palstatilaa.

Santeri: Suunnittelimme, että teemme matkat kerralla: lennämme Jakutskiin, matkaamme 4 000 kilometriä Tiksiin ja takaisin Jakutskiin ja lennämme Norilskiin. Sinne olisi kestänyt välilaskuineen kaksi päivää. Kun palasimme Jakutskista, olimme flunssaisia ja totaalisen väsyneitä. Päätimme pitää taukoa.

Lea: Pian matkan jälkeen saimme näyttelypaikan Kansallismuseosta, ja juttuni julkaistiin Helsingin Sanomissa. Sain siitä valtavasti positiivista palautetta. Se loi uskoa, että tämä on tärkeää.

Parasta Leassa: Lea on herkkä ja ymmärtää ihmisten hädän, mutta myös tarkka, asiallinen ja tehokas. Sellainen humanistin ja tehosekoittimen sekoitus.

Lean ärsyttävin piirre: Lea vaatii kiireisissä tilanteissa, että asiat hoituisivat nopeammin kuin niiden hoitaminen vaatisi.

Kadehdin Lean aikataulutuskykyä. Se on parempi kuin itselläni.

Muut eivät tiedä, että Lea halailee pystykorvia. Meillä on ollut suomenpystykorva siitä asti, kun Lea on ollut kaksivuo-tias. Nykyinen Rohkimme on seitsemänvuotias.

Lea: Näyttelymme Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset koostuu 25 eri-ikäisen inkeriläisen haastatteluista ja muotokuvista, dokumentaarisista kuvista kenttämatkoiltamme ja esineistä, jotka symboloivat inkeriläisten historiaa. Paluumuutto-osiosta löytyy mummoni saunanovi.

Santeri: Halusin tehdä paluumuuton 20-vuotisnäyttelyn, mutta työt veivät kaiken ajan. Onneksi Lea patisti nyt. Projekti on ollut tärkeä koko perheellemme. Vaimoni Irenen tytär Katri on muistellut, kuinka hänen piti kirjoittaa koulussa aine Suomen historiaan liittyvästä tapahtumasta. Kun hän kirjoitti inkeriläisten vainoista, opettaja sanoi, ettei se kuulu Suomen historiaan.

”Mikä inkeriläinen identiteetti ylipäätään on? En kulje kansallispuku päällä enkä osaa laulaa perinnelauluja.”

Lea: Äitini on ollut läsnä, vaikka nämä ovat hänelle kipeitä asioita. Välillä on tuntunut, että kuulustelen perhettäni, mutta he ovat sitkeästi antaneet tietoa ja tukeneet. Projekti on ollut tilaisuus tutustua juuriimme ja toivon, että olemme onnistuneet luomaan muillekin kuvan siitä, keitä inkeriläiset ovat ja mitä heille tapahtui. Toivon, että inkeriläiset huomioitaisiin nyt myös oppikirjoissa.

Santeri: Näyttely on osa laajempaa Suomen historian avaamista: ensin on puhuttu sisällissodasta ja saamelaisista. En tiedä, onko projekti vahvistanut inkeriläisyyttäni, mutta mitä syvemmin tuntee juurensa, sitä vahvempi on.

Lea: Mikä inkeriläinen identiteetti ylipäätään on? En kulje kansallispuku päällä enkä osaa laulaa perinnelauluja. Tunteakseni inkeriläisyyden omakseni minulle on ollut tärkeää saada perustiedot yhteisömme vaiheista. Tiedän nyt, mitä elementtejä kulttuurissa on ollut ja minulla on välineet toteuttaa sitä tai olla toteuttamatta. Ajattelen, että olen inkeriläinen tässä ajassa sillä tavalla kuin olen ja se riittää.

Lea: Olemme kanssakirjoittajat mutta myös isä ja tytär. Olemme väitelleet sanavalinnoista – siitä, onko joen pientareella pajukkoa vai lehtikuusia.

Santeri: Lea kuvaili luonnoksessaan reittiä Lenajoelta Jäämeren rannalle mummonsa karkotuspaikalle. Minun mielestäni hän kuvasi väärää puulajia.

Lea: Tuntui käsittämättömältä, että keskityt puulajiin, vaikka teemme projektia niin isosta asiasta. Mutta ymmärrän, että se on iskälle tärkeää, koska hän on luonnonkulkija ja tarkka havainnoija.

”Olen ollut monissa tiimeissä, mutta tämä on paras.”

Santeri: Ja kun lukijat huomaavat, että jutussa on virheitä, he alkavat epäillä sen aitoutta.

Lea: Iskä on myös antanut perspektiiviä, jos olen rynnännyt liian nopeasti johtopäätöksiin. Hän tietää niin paljon inkeriläisyydestä ja Neuvostoliitosta.

Santeri: Olen ollut monissa tiimeissä, mutta tämä on paras. Lea ymmärtää sydämen pohjasta asian, jonka parissa työskentelemme. On kiva seurata, miten määrätietoisesti oma lapsi tekee päätöksiä. Olen ylpeä Leasta isolla Y:llä.

Lea: Yhteinen projekti on lähentänyt meitä. Aiemmin näimme neljästi vuodessa, kun kävin isän luona Rautalammilla, nyt pari kertaa kuussa. Olemme puhuneet asioista, joista emme muuten ole puhuneet, kuten isän lapsuudesta.

Santeri: Viestittelemme aiempaa enemmän myös siitä, mitä kuuluu.

Lea: Saan katsauksen, mitä kotirannassa ja lintulaudalla on tapahtunut. Luonto ja eläimet ovat meille tärkeitä.

Lea Pakkasen, Meeri Koutaniemen ja Santeri Pakkasen Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset -näyttely Kansallismuseossa 24.1.–19.4.2020