Shahida ei tiedä tarkkaa ikäänsä. Viisikymmentä vuotta, ehkä? Sen hän muistaa, että kun tuntematon mies tuli hakemaan hänet kotikylästä, hän oli kymmenvuotias. Mies oli ostanut Shahidan tämän vanhemmilta, Jharkhandin köyhästä osavaltiosta, ja vei hänet mukanaan Haryanan alueelle, 1 300 kilometrin päähän kotoa.
Perillä mies toimitti tytön viisikymppiselle asiakkaalle, joka oli tilannut itselleen vaimon. Shahidan mies on nyt lähes 90-vuotias ja työkyvytön. Kuusilapsisen perheen elättäminen on Shahidan harteilla. Hän myy chana-papuja kadun varsilla, aamusta iltaan, kymmenen rupiaa kourallinen (0,13 euroa).
Aurinko on paahtanut Shahidan ihon karrelle.
”Mieheni perhe ei ole koskaan hyväksynyt minua. He nimittelivät ja pahoinpitelivät minua vuosikausia”, Shahida sanoo.
Hänen avioliittoaan ei virallisesti ole olemassa. Mitään seremoniaa ei järjestetty, liittoa ei ole rekisteröity mihinkään.
Shahidan kohtalo ei ole poikkeuksellinen Intian pääkaupungin New Delhin kupeessa sijaitsevassa Haryanan osavaltiossa. Vaimokauppa tuo osavaltioon kansalaisjärjestön arvioiden mukaan vuosittain tuhansia naisia Intian itäosien köyhiltä alueilta, kuten Jharkadista, Biharista tai Assamista.
”Kyse on maanalaisesta ilmiöstä, jota viralliset tilastot eivät ota huomioon”, sanoo Sonali Mukherjee, Save the Children -järjestön tutkija, joka on haastatellut kymmeniä uhreja. Esimerkiksi vuonna 2016 viranomaiset rekisteröivät vain 349 pakkoavioliittotapausta.
”Tyttöjen perheet ovat usein äärimmäisen köyhiä eikä heillä ole varaa maksaa myötäjäisiä”, Mukherjee sanoo. Vaikka myötäjäiset on kielletty lailla vuodesta 1961, tapa elää edelleen vahvana. Kun tyttärelle tarjoutuu ostaja, se on vanhemmille taivaan lahja.
”Perhe saattaa ajatella, että uudessa kodissa tyttö saa ainakin syödä nälkäänsä. Intialaisessa yhteiskunnassa naisella ei ole elämää avioliiton ulkopuolella.”
Vaimon voi myöhemmin myydä eteenpäin toiselle miehelle.
Tyttöjä saatetaan myös siepata tai houkutella matkaan lupauksilla työpaikasta. Niin kävi Sanjidalle, joka siepattiin 15-vuotiaana koulutiellä Assamin alueella ja myytiin vaimoksi Haryanaan.
”En tiedä, miksi mieheni osti minut. Ehkä hän oli niin köyhä, ettei löytänyt vaimoa täältä”, kertoo nyt kolmekymppinen Sanjida.
Aviomies Mobin välttelee kysymystä. Hän myöntää maksaneensa 50 000 rupiaa (640 euroa) häistä, mutta ei koe ostaneensa vaimoaan.
”Sanjida saapui kylään siskonsa kanssa. Veljenpoikani oli mukana järjestämässä avioliittoa”, Mobin yrittää selittää asian parhain päin.
Oli kyse sieppauksesta tai sopimuksesta, kaikkia naisia odottaa sama kohtalo: heistä tulee paroja, eli ”heitä, joilla on hinta”. Naiset päätyvät vaimoiksi miehille, joilla ei ole muita mahdollisuuksia naimamarkkinoilla: leskille, vammaisille, köyhimmille. Monet ostajista ovat riksa – tai rekkakuskeja tai päiväpalkalla työskenteleviä maatyöläisiä.
Ilmiön taustalla on Haryanan osavaltion vääristynyt väestörakenne: vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan alueella oli 834 alle kuusivuotiasta tyttöä 1000 saman ikäistä poikaa kohden. Suhdeluku on maailman vääristynein, ja eroa on myös Intian vastaavaan kansalliseen lukuun, joka on 919 tyttöä 1 000 poikaa kohti. Selitystä ei tarvitse hakea kaukaa: Haryanan osavaltio oli ensimmäisiä alueita Intiassa, joissa ultraäänilaitteet otettiin laajamittaisesti käyttöön. Tyttösikiöiden laittomat abortit ovat vuosien myötä luoneet kyliä, joissa naisia ei ole juuri ollenkaan.
”Vaimokaupan selittäminen pelkästään vääristyneellä väestörakenteella ei ole oikein”, huomauttaa Shafiqur Rahman Khan, Empower People -nimisen kansalaisjärjestön perustaja. Järjestö kampanjoi vaimokauppaa vastaan ja tukee kaupan uhreiksi joutuneita naisia.
”Tällainen selitys kuulostaa ilmiön oikeuttamiselta, vaikka kyse on nykyajan orjakaupasta. Ikään kuin naimattomalla miehellä ei olisi muita vaihtoehtoja kuin ostaa vaimo.”
Rahman Khan näkee ilmiön ennen kaikkea merkkinä naisvihasta ja sukupuolten epätasa-arvosta, joka leimaa intialaista yhteiskuntaa. Vuoden 2014 vaalikampanjan aikana Haryanan osavaltion nykyinen pääministeri Om Prakash Dankhar lupasi auttaa naimattomia miehiä hankkimaan vaimon vastineeksi heidän tuestaan vaaleissa. Kritiikin edessä Prakash Dankhar korjasi sanomisiaan toteamalla, että hän mieluummin säännöstelee vaimojen tuontia kuin jättää kaupan rikollisten verkostojen käsiin. Niin tai näin, puheet korostivat entisestään ajatusta siitä, että naiset ovat pelinappuloita, joita miehet voivat siirrellä paikasta toiseen.
Rahman Khanin mukaan vaimokauppaan turvautuvien miesten motiivit ovat ennen kaikkea taloudellisia.
”Jos he turvautuisivat päiväpalkkaiseen apulaiseen, se maksaisi noin 9 000 rupiaa kuussa. Vaimon hinta voi olla jopa 50 000 rupiaa, mutta hänet voi myydä eteenpäin toiselle miehelle muutaman vuoden kuluttua. Sillä välillä mies on hyötynyt naisesta kaikella mahdollisella tavalla, myös seksuaalisesti.”
Taloudellinen hyöty tuntuu olevan myös kuusikymppisen Ayubin tärkein motiivi. Kun hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli lapsettomana, kukaan kylän perheistä ei halunnut naittaa tytärtään Ayubille, ”koska en omista maata”, mies kertoo. Ayubin vastaa työkseen sadonkorjuusta isomman maanomistajan pelloilla ja saa siitä palkkaa 300 rupiaa (noin neljä euroa) päivässä. Hän osti avukseen Shahinan, joka on kotoisin Assamin alueelta, Intian koillisosista.
”Shahina palvelee minua”, Ayub kertoo. ”Hän valmistaa ruuan ja työskentelee pellolla kanssani.”
Mies maksoi 5 000 rupiaa (60 euroa) välittäjälle, joka toimitti Shahinan paikalle.
”Kyse oli ihmiskauppiaasta, ei välittäjästä”, Shahina itse korjaa. ”Hän kertoi vanhemmilleni, että Haryanassa minulla olisi hyvä olla ja lupasi, että olisin onnellinen ja mieheni antaisi minulle koruja lahjaksi.”
Kaukana kotoa Shahina oli täysin aviomiehensä armoilla. Parojen keho on miesten omaisuutta, samoin heidän työpanoksensa. Monet naisista joutuvat kokemaan väkivaltaa joko miehensä tai miehen suvun taholta. Koska suku ei tunnusta näitä avioliittoja, naiset eivät miestensä kuoltua voi periä näiden omaisuutta, vaan jäävät puille paljaille.
Kuusikymppinen Rekha on poikkeus, mutta hän joutui maksamaan oikeuksiensa puolustamisesta kalliin hinnan. Hänen vasemmassa käsivarressaan on valtava arpi.
”Mieheni oli leski, kun hän osti minut. Kun hän kuoli, hän jätti talon minun nimiini. Mutta hänen sukulaisensa eivät hyväksynyt päätöstä, vaan yrittivät tappaa minut. He hakkasivat ja yrittivät tukehduttaa minut”, Rekha kertoo.
Rekha selvisi hengissä ja sai säilytettyä talon, jonka hän myi myöhemmin. Nykyisin hän asuu pienessä vuokrahuoneessa.
”Elämä on vaikeaa, mutta olen onnellinen, kun voin asua yksin”, hän sanoo hymyillen.
Periaatteessa sekä lapsi- että pakkoavioliitot, samoin kuin seksuaalinen hyväksikäyttö, on lailla kielletty Intiassa, mutta laki ei suojaa uhreja.
”Laissa ei ole määritelty mitään erityisiä oikeuksia tai tukitoimia uhreille, jotka joutuvat elämään sosiaalisen leiman kanssa loppuikänsä”, sanoo Shafiqur Rahman Khan.
Empower People -järjestö turvautuu poliisin apuun vain silloin, kun kyseessä on alaikäinen tyttö. Täysi-ikäisten kohdalla seuraukset voivat olla arvaamattomat. Ilman aviomiestä nainen on entistä haavoittuvampi. Rahman Khan muistaa tapauksen, jossa nuori nainen palasi kotikyläänsä poliisin ja järjestön saattelemana – ja joutui muutaman päivän kuluttua joukkoraiskauksen uhriksi.
”Kaikki tiesivät, että tyttö oli jo kertaalleen raiskattu, joten hänen oman yhteisönsä miehet katsoivat, että heillä oli oikeus käyttää tätä hyväksi.”
Kaikilla naisilla ei välttämättä ole enää yhteyksiä kotiseudulleen, varsinkin jos he ovat joutuneet myydyiksi tai siepatuiksi hyvin nuorina. Siksi Rahman Khanin mukaan paras vaihtoehto on yrittää saada naiset suojaan siellä, missä he asuvat.
Mutta vielä tärkeämpää olisi muuttaa yhteiskunnan asennoitumista, sanoo Rahman Khan. Hän kiertää järjestönsä kanssa kylissä auttamassa naisia luomaan verkostoja ja keskusteluryhmiä, joissa he voivat tutustua toisiinsa ja jakaa kokemuksiaan.
”Ostajat tietävät nyt, että heitä tarkkaillaan. Jos joku on väkivaltainen vaimoaan kohtaan, me saamme siitä nopeasti tiedon”, Rahman Khan kertoo. Se kasvattaa naisten itseluottamusta ja antaa heille voimaa puolustaa oikeuksiaan.
Parot ovat myös laatineet listan yhteisistä vaatimuksista, joista ensimmäinen koskee avioliiton rekisteröimistä. Se takaisi vaimoille mahdollisuuden periä miehensä omaisuus ja toisi sosiaalista hyväksyntää.
”Jos laki takaa naisille omistusoikeuden, perheiden ei enää tarvitse myydä tyttäriään”, Rahman Khan uskoo.