Rakennan sun sydämeesi taloa mä rakastan sua/ enemmän kuin jumalaa.
Hoilasin tuota Ismo Alangon kirjoittamaa riimiä joskus 1980-luvun lopulla, kun Sielun Veljet pökerrytti meitä maakuntienkin nuoria eri puolilla pitkää Suomenniemeä urheilu- ja nuorisoseurojen ylläpitämissä keikkapaikoissa.
Ensirakkauden huumassa, pitkätukkaisen kitaristipoikaystäväni lämpimässä sylissä, minua puhutteli erityisesti Rakkaudesta-biisin seuraava riimi: Me neroja ollaan sä tiesitkö sen/ me keksimme rakkauden/ Sä olet maa, mä olen kuu.
Tämä oli jostain syystä mieleeni noussut ensimmäinen muisto, kun lähdimme toimituksessa rakentamaan tähän numeroon temaattista kokonaisuutta aiheesta nimeltä rakkaus. En sanonut sitä ääneen, koska se oli niin nolo ja pateettinen. Emme olleet nyt tällaisen rakkauspohdinnan äärellä.
Heti seuraavaksi ajattelin lapsiani, äidinrakkauden sanoja pakenevaa syvyyttä. Jos en olisi saanut kokea äitiyttä, en tietäisi rakkaudesta sitä mitä nyt tiedän. En saa koskaan tietää, onko se niin, vai luulenko vain.
Käsitykset ja odotukset rakkaudesta laahaavat todellisuuden perässä.
Yhteinen ideointisessio avasi meille rakkauden koko laveudessaan – paljon kaikkena muuna kuin ajatuksena kuusta ja maasta, miehestä ja naisesta, äideistä ja lapsista. Kun vielä avasimme ideoinnin mahdollisuuden lehtemme avustajille, aihe laajeni entisestään: eläimiin, toisinajatteleviin, henkisiin oppaisiin, lähimmäisiin, idoleihin, kotimaahan, omaan kansaan. Oppinsa rakkaudesta kertoivat niin pappi, avioerojuristi kuin pari- ja seksuaaliterapeuttikin.
Monogamian ja heterorakkauden rinnalle otettiin polyamoria ja homorakkaus, tarkasteltiin elämänmittaisia rakkauksia ja kaukorakkauksia. Ymmärsimme, että käsitykset ja odotukset rakkaudesta laahaavat todellisuuden perässä. Ihmiset voisivat paremmin, jos Disneyn satumaailman kertoma tarina ei olisi niin hallitseva, niin kapea.
Hyvän ja kauniin ohella tahdoimme myös muistuttaa, että rakkauden nimissä tehdään kaiken aikaa myös raadollisia ja vahingollisia asioita. Kuvareportaasimme Intiasta kertoo miehistä, jotka ostavat itselleen vaimoja maan köyhistä itäosista.
Oivalsin kaikkia näitä juttuja lukiessani jotain uutta. En muista, koska viimeksi olisin kyennyt peilaamaan niin paljon omaa elämääni lehtemme teemojen äärellä. Tajusin myös rajallisuuteni, törmäsin ennakkoluuloihini. Niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, rakkaus kuitenkin on avara, pakenee määrittelyjä, sulkee sisäänsä valtavan määrän eri muotoja ja värejä.
Loppujen lopuksi kaikessa rakkaudessa on kyse sydämen lämmöstä ja sen jakamisesta. Näkemisestä ja nähdyksi tulemisesta. Antautumisesta ja uskaltamisesta.
Joulun valoa, rakkaat lukijat! Ensi vuonna tavataan!