Rivitalon ovisummerissa Helsingin Laajasalossa lukee kaksi sukunimeä. Tästä taloudesta löytyy trampoliini, jääkiekkomailoja, pihapelien maali – ja rollaattori. 

Viime tammikuussa Aimo Linturi, 86, muutti Mikkelistä tyttärensä Malla Linturin, 56, ja tämän poikien Donin, 18, Lukan, 16, ja Totin, 11, kotiin. Sitä ennen oli tapahtunut seuraavaa: Mallan äiti kuoli äkillisesti joulukuussa 2017. Hänet haudattiin vanhempien 60-vuotishääpäivänä, ja yhtäkkiä Aimo oli vuosikymmenten jälkeen yksin.

”Se oli suhteellinen yllätys, koska hän ei valittanut vaivojaan. Oltiin sovittu, että minä saan kuolla ensin ja hän jatkaa lasten kanssa”, Aimo kertoo keittiön pöydän ääressä.

Surun myötä Aimon kunto romahti, ja Malla sisarineen alkoi huolehtia isästään. Kun Malla puhui ystävänsä kanssa siitä, miten raskasta oli ajaa useamman kerran kuussa Helsingistä Mikkeliin, tällä olikin ehdotus: ”Miksi et ota isää jo kotiin?”

Niinpä sen jälkeen, kun Aimo oli viettänyt joulun Mallan perheen luona, Malla kävi jokaisen poikansa kanssa saman keskustelun. Mitä ajattelisitte, jos ukki muuttaisi meille?

”Kukaan ei vastustanut, vaan suhtautuminen oli enemmän myönteinen kuin neutraali”, Malla sanoo.  

Esimerkki järjestelystä tuli läheltä. Mallan äidinäiti asui aikanaan vuorotellen neljän lapsensa luona, ja isän puoleiset isovanhemmat taas viimeiset vuotensa Mallan lapsuudenkodissa Mikkelissä. 16-vuotias Malla piti isänäitiään kädestä, kun tämä nukkui pois omassa sängyssään.

”Myöhemmin opiskeluaikana olin kesätöissä Ruotsissa hoitamassa terminaalivaiheessa olevia vanhuksia ja näin, kuinka he itkivät sairaalassa äitejään.  Kun palasin sieltä sanoin äidille, että minä hoidan teidät vanhoina.”

 

Viime vuosikymmeninä suomalaisten käsitys perheestä on muuttunut monimuotoisemmaksi.

 

Suomessa on reilut 1,47 miljoonaa perhettä, joista Mallan, hänen isänsä ja poikien muodostama perhe on yksi. Tilastokeskus määrittää perheeksi samassa kotitaloudessa asuvat lapset ja vanhemmat tai lapsettomat parit. Koska tilastoihin kertyy tietoa vain kahden peräkkäisen sukupolven muodostamista perheistä, on kolmen sukupolven koti-
talouksien määrää vaikeampi selvittää. Nyky-Suomessa tuskin on kovin yleistä, että lapset ja isovanhemmat asuvat saman katon alla, eikä se Mallan kokemuksen mukaan ollut 1980-luvullakaan. 

”En muista omasta lapsuudestani ketään muuta, jonka isovanhemmat olisivat asuneet samassa taloudessa”, hän sanoo.

Isovanhempien lisäksi Mallan lapsuudenkodin ovet olivat auki muillekin. Lukioiässä eräs Mallan ystävä asui heillä vuoden. Juhlapyhinä talo oli täynnä sukulaisia, ja arkea jaettiin samassa rivitalossa asuneiden isän työkavereiden perheiden kanssa, joita Aimo kutsui lähiomaisiksi.

”Muistan, kun istuin lapsena rappusissa ja kuuntelin aikuisten juttelua. Nautin siitä, että kotona oli sosiaalista”, Malla muistelee.

Myös Mallalla itsellään on kokemusta toisten kodissa elämisestä. Entisen puolison työ vei koko perheen useammaksi vuodeksi Yhdysvaltoihin, ja Massachusettsissa he asettuivat Mallan appivanhempien talon yläkertaan. Suomalainen anoppi teki pitkää päivää tutkijana, joten omien lasten lisäksi Malla piti huolta tämän sairaasta aviomiehestä.

”Aika harva on asunut anoppinsa kanssa, mutta minulle se oli helppoa. Olen sopeutuvainen ja halunnut, että lapset saavat tutustua isovanhempiinsa.”

Vaikka Mallan ja lasten isän liitto päättyi kaksi vuotta sitten, yhteys Amerikan-perheeseen on säilynyt. Don palasi kesällä kotiin Yhdysvaltain-mummolasta, missä hän asui edelliset 10 kuukautta, ja Mallan anoppi kutsuu häntä edelleen miniäkseen. 

Lukan mielestä heidän perheessään parasta on juuri se, että välit koko sukuun ovat tiiviit ja läheiset. 

”Moni kaveri sanoo, ettei edes oikein tunne serkkujaan. Itselle serkutkin tuntuvat veljiltä.”

Neljä miestä ja kissa. Näin Malla Linturi tällä hetkellä määrittää perheensä. 

”Perhe on aina se, keiden kanssa asun. Kun meillä lasten ollessa nuorempia asui kuuden vuoden ajan espanjankielisiä vapaaehtoistyöntekijöitä aina vuoden kerrallaan, hekin olivat osa perhettä.”

Mallan esikoinen Don puolestaan kokee, että hänellä on tavallaan kaksi perhettä. Toiseen kuuluvat äiti, ukki, veljet ja kissa, toiseen veljet, isä – ja kissa. Se kulkee poikien mukana puolen kilometrin matkaa kodista toiseen. ”Ja sitten on pappa ja mummu, serkut ja serkkujen vanhemmat.”

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa perhe pakenee tarkkoja ulkoapäin tehtyjä määritelmiä. Perhe on koettu yhteisö, jonka kokoonpano voi arkipuheessa vaihdella kontekstista riippuen. Viralliseen lomakkeeseen Malla ja Don ehkä listaisivat perheekseen eri ihmiset kuin silloin, kun he puhuvat perheestä ystävän kanssa. 

Perhe- ja läheissuhteita tutkinut Aino Luotonen kertoo, että viime vuosikymmeninä suomalaisten käsitys perheestä on muuttunut monimuotoisemmaksi. Avioerojen yleistyttyä sekä yksinhuoltajuudesta että uusperheistä on tullut tavallisia. Samaa sukupuolta olevien parien liitotkin alkavat olla yhä laajemmin hyväksyttyjä. Vaikka suurin osa vauvoista syntyy parisuhteeseen, vanhemmaksi voi tulla myös adoptoimalla tai itsellisesti hedelmöityshoitojen avulla.

Toisaalta monimuotoisuutta perheissä on ollut aina, Luotonen muistuttaa.

”Entisaikaan esimerkiksi ennenaikaiset kuolemat olivat tavallisia, ja kun ihminen jäi nuorena leskeksi, hänen piti löytää uusi puoliso, sillä yksineläminen ei ollut taloudellisesti mahdollista samalla tavalla kuin nyt. Sen myötä perheen kokoonpano muuttui.”

Yli miljoona suomalaista asuu yksin, mutta ei silti välttämättä koe itseään perheettömäksi kuin tilastollisesta näkökulmasta – itsekseen elävä lapseton aikuinen lukee usein perheeseensä esimerkiksi lemmikkieläimen, sisaruksiaan ja ystäviään. Toisaalta mikään ei estä sitä, ettei ihminen voisi olla yksin oma perheensä.

”On paljon ihmisiä, jotka eivät halua elää ydinperheessä tai parisuhteessa, eivätkä välttämättä kaipaa kovin tiiviitä ihmissuhteita”, Luotonen sanoo.

”Hankkisitte tekin lapsia, niin teistäkin tulisi oikea perhe”, ehdotti porilaisen Christa Säämäen, 46, ystävä tälle siinä vaiheessa, kun tuttavapiirin muut pariskunnat alkoivat kertoa vauvauutisia.

Arkipuheessa sana perheellistyminen viittaa lasten saamiseen, mutta itse asiassa tavallisin suomalainen perhe on juuri sitä, mitä Christa ja hänen puolisonsa Antero, 54: aviopari, jonka kodissa ei asu alaikäisiä lapsia. Tilastokeskuksen mukaan heitä oli 36 prosenttia kaikista perheistä vuonna 2017. 

Säämäet kuitenkin tuntevat itsensä vähän erilaisiksi kuin muut. Kun useimmissa heidän ikäluokkansa perheissä aikuisten perhe on muodostumassa siksi, että lapset muuttavat pois kotoa, ovat Säämäet eläneet melkein 20 vuotta kestäneen avioliittonsa kahdestaan.

”En ole koskaan kokenut, että perheestämme puuttuisi ketään”, Christa sanoo. 

Sekä Anterolle että Christalle lapsettomuus on ollut ehto sille, että he ylipäätään haluavat perheen. Päälle parikymppisenä Antero seurasi, miten stressaavaksi kavereiden elämä muuttui lapsen saamisen myötä. Hän ajatteli jäävänsä mieluummin poikamieheksi kuin menevänsä naimisiin, jos se tarkoittaisi sitä, että lapsia täytyy vaimon mieliksi hankkia.

”Sanoin jo 13-vuotiaana, etten koskaan halua lasta. Minulla on synkkä kuva lastenhoidosta”, Antero perustelee.

Kyse ei ollut vain mielikuvasta, vaan myös Anteron omista lapsuudenkokemuksista. Viisilapsisen perheen kuopus syntyi Anteron ollessa 12-vuotias, ja pikkuveljensä kasvua seuratessa hän näki, kuinka väsyttävää vauva-arki vanhemmille oli. Myöhemmin Antero on myös huomannut olevansa introvertti ja erakko, joka viihtyy hyvin kotona.

”Jos meillä olisi lapsia, niille pitäisi järjestää tekemistä.”

Ja vaikka lasten kasvaessa hoidon määrä vähenee, ei vastuu katoa minnekään. ”Sitähän sanotaan, että pienet lapset, pienet huolet ja isot lapset, isot huolet.”

Myös Christa sai kokemusta lastenhoidosta kuusilapsisen lapsuudenperheensä esikoisena. Hänelle oma aika, rauha ja yöuni ovat tärkeämpiä kuin ajatus omasta lapsesta, ja lapsettomuus on tuntunut selvältä valinnalta 12-vuotiaasta.

”Äitini sanoi avioliittoni alkuvuosina, että eivät mulle lapset olisi sopineetkaan.”

Kaikille Säämäkien vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole ollut yhtä mutkaton asia kuin Christan äidille. Kun pari kertoi asiasta ystävilleen, osa kauhisteli. Myös joidenkin lapsirakkaiden sukulaisten on ollut vaikea hyväksyä asiaa.

”Vähän sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin, yksi isoäiti-ikäinen sukulainen soitti ja sanoi, että harkitkaa lapsia vielä kunnolla. Se tuntui erikoiselta”, Christa muistelee. 

Koska asiassa ei ollut jahkailtavaa, eivät Säämäet ole kokeneet syytä jättää mitään takaporttia lapsenhankinnalle. Antero steriloitiin kaksi kuukautta ennen häitä. ”Pelkäsimme, että muuten asiassa voisi käydä vahinko”, he kertovat.

Tuolloin 34-vuotias Antero sai steriloinnin julkisella puolella, mutta hän pitää itsemääräämisoikeutta loukkaavana sitä, että Suomessa sterilisaatioon pääse vasta 30-vuotiaana, vaikka Ruotsissa ja Norjassa ikäraja on 25. Tanskassa ja Islannissa ikäraja on laskettu jo 18 vuoteen.

”Meillä ei suostuta ymmärtämään, että ihminen voi jo nuorena tehdä päätöksen siitä, ettei halua lapsia, vaan perustellaan että mieli voi muuttua. Mutta kuka muu siitä mielen muuttumisesta kärsisi kuin ihminen itse?”

Säämäillä ei sinänsä ole mitään lapsia vastaan: he käyvät esimerkiksi sukulaislasten syntymäpäivillä – joskin parin tunnin lapsiperhevierailun jälkeen on ihana palata oman kodin rauhaan. 
 

Aikuisperheet ovat viime vuosina yleistyneet, kun vielä vuonna 1990 puolet Suomen perheistä oli lapsiperheitä. Väestöliiton perhebarometrin 2015 mukaan vapaaehtoinen lapsettomuus on Suomessa liki kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Lapsettomiksi jäämistä suunnittelee lähes 13 prosenttia kaikista 20–40-vuotiaista suomalaisista. Myös Antero Säämäki on huomannut, että vapaaehtoisesta lapsettomuudesta puhutaan mediassa aiempaa enemmän.

”Tuntuu, että ymmärrys asiasta on lisääntynyt. On kuitenkin yleistä, että lehtijutuissa lapsettomat esiintyvät nimettöminä”, hän sanoo. 

Tutkija Aino Luotonen arvelee, että arkailu aiheesta puhumiseen julkisesti voi liittyä siihen, että mediassa lapsiperheet ja lapsettomat esitetään toisilleen vastakkaisina ryhminä. Ja mitä mediaan tulee, Luotonen kaipaisi sen perhekuvastoon ylipäätään lisää variaatiota.

”Jo nyt mediassa näkyy tosi paljon muitakin kuin ydinperheitä: on yksinhuoltajia, uusperheitä ja samaa sukupuolta olevia vanhempia. Mutta esimerkiksi polyamorisissa suhteissa eläviä tai transvanhempia ei näy kuin jutuissa, jotka käsittelevät niitä ilmiöinä.”

Siitä huolimatta, että kuva perheestä laajenee, käsitys ideaaliperheestä on yhä monelle vanha tuttu: äiti, isä ja näiden yhteiset lapset. Ydinperhettä haastetaan ja kritisoidaan, mutta juuri ydinperhe on se, mihin otetaan kantaa tai mistä irrottaudutaan. Kuitenkin  ydinperhe-elämään kohdistuvat odotukset ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet.

”Joitain vuosikymmeniä sitten tärkeintä oli hieman kärjistäen se, että perhe pysyi yhtenä yksikkönä. Nyt keskiöön on noussut toimiva, onnellinen liitto”, Luotonen sanoo.

Eroaminen tai yksin vanhemmaksi ryhtyminen on nykysuomalaiselle mahdollista eri tavalla kuin ennen, joten moni valitsee mieluummin ne kuin ydinperheen, jossa parisuhde ei toimi.

 

”Yhteisö muistuttaa ihmiselle luontaista tapaa elää, kuten   kyläyhteisöä tai isoa sukua.”

 

”Aiemmin ydinperhe tuntui itsestään selvältä ratkaisulta. Se ei ole mahdoton ajatus nytkään, mutta ei enää ainoa”, sanoo Riika Lindholm, 35, kotinsa tilavassa olohuoneessa.

Lokakuussa 2014 Riika kantoi muuttolaatikkonsa tämän espoolaiseen omakotitalon pohjakerrokseen. Talon 282 neliötä jaettiin kuuden kämppiksen kesken, joista jokainen sai oman huoneen sekä hyllyn ruokakomerosta ja jääkaapista. Henttaan Sydän -yhteisön perustanut Riika oli koonnut porukan ihmisistä, joita kiinnosti yhteisöllinen elämäntapa ja kehittyminen ihmisenä.

Ajatus yhteisöstä oli alkanut itää muutamaa vuotta aiemmin, kun Riika pitkän parisuhteen päätyttyä joutui miettimään, mikä olisi hänelle sopiva tapa asua.

”Halusin tänne ihmisiä, joiden kanssa on hyvä olla, voi tehdä asioita yhdessä ja jakaa muutakin kuin asunnon.”

Samankaltaisessa tilanteessa oli myös Marko Lavikainen, 39. Takana oli pitkä avioliitto ja lyhempi parisuhde, ja koska yksin yksiöön tai kaksioon päätyminen tuntui ajatuksena ikävältä, Riikan ehdotus yhteisöön muuttamisesta alkoi kiinnostaa.

”Olen tajunnut, että tämä on koti, jossa olen asunut pisimpään aikuisiällä”, Marko sanoo. 

Vuosien varrella moni asukas on ehtinyt vaihtua: viiden vuoden aikana Marko ja Riika ovat ehtineet jakaa kotinsa noin kolmenkymmenen eri kämppiksen kanssa. Tällä hetkellä yhteisön aikuisten ikähaarukka liikkuu 24–46 ikävuodessa, mutta merkittävämmin arkeen vaikuttaa se, että keittiön pöydän ääressä on syöttötuoli ja olohuoneen nurkassa lasten leikkiteltta.

Kun Riika reilut kolme vuotta sitten tuli raskaaksi, hänelle oli selvää, että yhteisöstä tulee myös lapsen koti. Suhde lapsen isän kanssa päättyi odotusaikana, joten ilman kämppiksiä vauva-aika olisi ollut paljon yksinäisempää.

”Lapsen näkökulmasta on rikkaus, että hän saa nähdä meillä monta erilaista aikuisen mallia. Koen, että yhteisö muistuttaa ihmiselle luontaista tapaa elää, kuten kyläyhteisöä tai isoa sukua. Ydinperhe on usein hyvin yksinäinen yksikkö”, Riika pohtii.

Myös Markon mielestä turvallinen yhteisö, jossa päihteiden käyttö on vähäistä ja henkiset arvot tärkeitä, on lapsille ihanteellinen paikka kasvaa. Reilu vuosi sitten Henttaan Sydämestä tuli entistä selvemmin lapsiperhekommuuni, kun taloon muutti toinenkin äiti lapsensa kanssa.

”Hänen kanssaan voimme jakaa vanhemmuuteen liittyviä asioita ja saada vertaistukea, ja lapsilla on seuraa toisistaan”, Riika sanoo.

Markon mukaan lapset ovat tuoneet arkeen ”paljon älämölöä”, mutta myös valtavasti myönteisiä asioita. 

”Olen nauttinut, kun olen voinut seurata heidän kasvuaan. Kun itsellä ei ole lapsia, heidän kauttaan saa myös realistisen käsityksen siitä, mitä vanhemmuus on.”

”Tämän asumismallin myötä olen alkanut nähdä eri vaihtoehtoja sille, miten voisin tulevaisuudessa elää. Jos tulee parisuhde, voisin muuttaa yhteen kumppanin kanssa, tai sitten jatkaa yhteisöasumista. Ainoastaan yksin asuminen olisi täysin no-no”, Marko sanoo.

Seura aamupalapöydässä. Se, että palovaroittimen patterin vaihtamiseen saa apua. Kun ruoka on loppu ja voi pyytää kotiin tulevaa käymään kaupan kautta. Päivän sattumusten jakaminen töistä palatessa ilman, että tarvitsee soittaa kenellekään tai pyytää kavereita kylään. Lapsen kasvun seuraaminen yhdessä. Siivousvuoro vain kuuden viikon välein. Nämä ovat nykyisen asumismuodon eräitä helmiä, Riika ja Marko summaavat. 

Mutta ovatko saman asunnon jakavat ihmiset perhe? 

Eivät, ja toisaalta kyllä.

Kun Riikan kolmevuotias kutsui yhteisön toista lasta pikkuveljeksi, Riika korjasi, että ei vaan kämppis. Hän kokee muodostavansa lapsensa kanssa yhteisön sisällä oman perheyksikkönsä, jolla on omat rutiininsa ja aikataulunsa. Laajemmin perheeseen kuuluvat myös omat vanhemmat, sisarukset ja heidän lapsensa.

”Mutta kun olen yhteisöasumista käsittelevissä tutkimuksissa kuvannut lähipiiriäni, on kämppiksillä erityinen paikkansa ystävien joukossa. Suhde on vähän erilainen, koska heitä näkee paljon enemmän kuin muita ystäviä.”

Markolle kämppisten rooli on vahvempi. Oma suku asuu useamman tunnin ajomatkan päässä ja vaikka Marko on läheinen myös ex-vaimonsa perheen kanssa, on yhteisö hänelle tällä hetkellä lähimpänä perhettä. 

”Se, että heidän kanssaan jakaa arjen ja ilot ja surut, luo yhteenkuuluvuutta.”

 

”En ole koskaan kokenut, että perheestämme puuttuisi ketään.”

 

Aino Luotonen tunnistaa, mistä Marko ja Riika puhuvat. Vaikka julkisessa keskustelussa perhe tarkoittaa lähes aina lapsiperhettä, muissakin läheissuhteissa kuin vanhemman ja pienen lapsen välillä on perheille ominaisia tunteita: rakkautta, jatkuvuutta, vastuuta, velvollisuutta ja riippuvuutta.

”Toivoisinkin, että perheitä koskeva keskustelu laajenisi koskemaan muitakin läheissuhteita kuin pelkkiä pikkulapsiperheitä”, Luotonen sanoo.

Perhe on monille paljon laajempi kuin suvun muodostama yksikkö, ja viime vuosikymmenten populaarikulttuurissa esimerkiksi tv-sarjat Sinkkuelämää ja Frendit ovat näyttäneet, millaista tiivis, perheenkaltainen ystävyys voi olla.

”Niissä biologinen perhe on ehkä taustalla ja todellinen tuki tulee ystäviltä.”

Luotonen uskoo ilmiön kertovan siitä, että ihmiset haluavat elää omannäköistään elämää, mutta kaipaavat silti ympärilleen oman yhteisön. Aiemmin esimerkiksi seksuaalivähemmistöt saattoivat joutua läheistensä hylkäämiksi ja muodostivat siksi uuden, itse valitun perheensä samassa tilanteessa olevista ihmisistä. Itse määritelty ja ystävistäkin koostuva perhe ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että ystävyyssuhteet olisivat biologisen perheen korvike.

”Itse tutkin avioliitossa elävien ystävyyssuhteita. Niissäkin voi olla tilanne, että ihminen lukee yhden tai kaksi läheistä ystäväänsä osaksi perhettään”, Luotonen kertoo.

Suomalainen tekee kuitenkin yleensä eron ystävän ja biologisen perheen kohdalla siinä, että jos jostain ihmisestä pitää olla riippuvainen, sukulaisuus painaa enemmän. Ystävää ei haluta rasittaa huolilla tai esimerkiksi lainata tältä rahaa.

Paitsi tämänhetkisen arjen tukena, perhe ja varsinkin lapset voidaan nähdä myös tulevaisuuinvestointina.  Kehittyvissä maissa lapsiluku on usein korkea siksi, että sosiaaliturvan puuttuessa lapset ovat ikääntyvien vanhempien tärkein turvaverkko. Suomessa lasten ei samalla tavalla oleteta hoitavan vanhempiaan, mutta silti moni lasten hankkimista pohtiva punnitsee ajatusta siitä, onko vanhuus yksinäinen ilman lapsia.

”Lapsi voi esimerkiksi muuttaa ulkomaille, joten ei lapsen saaminen ole mikään tae”, Christa Säämäki sanoo.

Hän ja Antero Säämäki luottavat siihen, että yhteiskunta kyllä huolehtii vanhuksista. Lapseton pari voi myös käyttää enemmän rahaa omaan hoivaansa, kun omaisuutta ei tarvitse jättää perinnöksi, Antero muistuttaa.

Tällä hetkellä oma lapsuudenperhe on MS-tautia sairastavan Christan apuna: lähihoitaja-veli on auttanut arjessa jo kymmenen vuotta, isä puolestaan ajaa pihanurmikon ja tekee lumitöitä. 

Malla Linturi puolestaan toivoi nuorena vähintään kolmea lasta – ei vanhuuden turvaksi, vaan jos kaksi eivät vaikka viihtyisi keskenään, kolmannesta olisi seuraa. Välit poikiin ovat hyvin läheiset.

”Mulla on sellainen olo, että joku heistä voisi ehkä sitten vanhempana huolehtia minusta.” 

Mutta sen miettiminen ei nyt ole ajankohtaista, kun oma tehtävä on vielä kesken. Isän muutto Mallan ja poikien luo on ainakin toistaiseksi pysyvä. 

”Tai eihän miun pysyvyydestä ole varmuutta”, Aimo vitsailee.

Pari, kolme lasta, ehkä yksi kissa ja koira, vaimo jossain vaiheessa, koti lähellä äidin asuntoa. Sellainen on Mallan 11-vuotiaan Totin näkemys siitä, millaisen perheen hän aikuisena haluaisi. 

Jos Totin toive käy toteen, hänen perheensä tulee olemaan tavanomaista isompi. Nykyisin perheessä asuu keskimäärin 2,75 ihmistä, mutta ellei ihmeitä tapahdu, perhekoko kutistuu jo lähivuosina. Tilastokeskuksen hiljan julkaistun väestöennusteen mukaan naisten kokonaishedelmällisyysluvun oletetaan olevan tulevaisuudessa 1,35. Ennuste on laskenut jyrkästi, sillä vielä 2015 naisten odotettiin synnyttävän elämänsä aikana keskimäärin 1,75 lasta.

Juuri lasten määrän vähentyminen ja se, että lapsia saadaan aiempaa myöhemmin, tulee olemaan konkreettinen tekijä, joka muuttaa sitä, miten ymmärrämme perheen.

”Yhä useamman kohdalla hoitovastuuta tulee olemaan ehkä enemmän edellisestä sukupolvesta kuin lapsista. Miten se vaikuttaa läheissuhteisiin?”, Luotonen pohtii.

Toisaalta hän uskoo, että läheissuhteiden merkitys tuskin hiipuu. Mitä tahansa kokoonpanot sitten tulevat olemaan, haluamme elää perheissä myös tulevina vuosikymmeninä.  

”Useimmat meistä tarvitsevat pienen tai suuremman yhteisön, johon sisältyy vastuuta ja velvollisuuksia, kuulumisen tunnetta ja rakkautta. Niiden merkitys ei varmasti yhtäkkiä häviä.”