Nura Farah julkaisi viisi vuotta sitten esikoisromaaninsa Aavikon tyttäret. Kirja on poikkeuksellinen, sillä teos on ensimmäinen somalin suomeksi kirjoittama romaani. Aavikon tyttäret sijoittuu 1940–1960-lukujen Somaliaan ja kertoo paimentolaistyttö Khadijan vaiheista.
Farahin uusin teos Aurinkotyttö jatkaa saman suvun tarinaa. Ajassa on siirrytty vuosikymmen eteenpäin ja keskushenkilönä tavataan Khajidan tytär Shamsu. Kuten äidillään, Shamsulla on vahva, pohdiskeleva luonne, eikä tyttö asetu nätisti naisen perinteiseen, miehelle alisteiseen rooliin. Perheen perustamisen ja eläinten paimentamisen sijaan Shamsu haaveilee koulutuksesta ja opiskelusta.
Haaveessa auttaa ja siihen kietoutuu kaupunkilaisnuorukainen Madar, joka saapuu Shamsun kotileiriin opettamaan lukemista ja kirjoittamista. Nuoret ihastuvat toisiinsa, mutta yhteinen tulevaisuus näyttää mahdottomalta. Madar ei ole lainkaan sellainen menestyvä, varakas ja hyvää sukuun kuuluva mies, jollaisen Shamsun vanhemmat ovat päättäneet tyttärelleen hankkia.
Farah kuvaa elävästi aavikolla elävän somaliyhteisön tapoja, käsityksiä ja perinteitä. Katse on suunnattu vahvasti naisiin ja heidän asemaansa, mutta kirjoittaja näyttää, että vanhempien kyseenalaistamaton määräysvalta ei välttämättä ole helppoa perheiden pojillekaan.
Hienosti tulee esille myös ristiriita, jota Shamsun äiti kokee pakottaessaan tytärtään oikeaksi katsomiinsa, mutta Shamsulle vastenmielisiin ratkaisuihin. Vastapainoa äidin tehtäväänsä päättäväisesti noudattavalle Khajidalle tuo Shamsun isän ensimmäinen vaimo Luul, joka ymmärtää Shamsun kapinointia paljon paremmin.
Farah kirjoittaa vivahteikasta kieltä. Huomiota kiinnittää esimerkiksi repliikeissä ja muutamissa runoissa kaikuva somalikulttuuriin kuuluva kaunopuheisuus.
Tarina etenee rivakkaa tahtia, välähdyksenomaisesta kohtauksesta toiseen. Juoni keritään auki pelkistetysti, eikä mukaan mahdu kovin syvällistä psykologisointia.
Romaani avaa Farahin edellisen kirjan tavoin kiinnostavan näkymän huonosti tunnettuun somalikulttuuriin. Jännittävää on silti sekin, miten tuttuja monet ilmiöt ovat. Sukupolvien väliset näkemyserot aiheuttavat kähinää ajasta ja paikasta riippumatta ja ihmisiä tuntuu loputtomasti piinaavan se, mitä muut meistä ajattelevat.
Aurinkotyttö ei ehkä ole elegantein mahdollinen kaunokirjallinen sommitelma, mutta silti ehdottoman kiehtova lukukokemus. Shamsun tilanne jää kirjan lopussa sen verran herkullisesti auki, että on perusteltua toivoa tarinan jatkuvan.