Ela Pode Ela Vai, lukee keskipäivän taivasta vasten kohoavissa banderolleissa. Hän haluaa, hän pystyy. Rumpujen räiske ja iskulauseet pauhaavat, kun tuhannet ihmiset valtaavat Etelä-Brasiliassa sijaitsevan Curitiban kaupungin puistoaukion.

Joka puolella on tylliä, glitteriä ja verkkosukkahousuja, kruunuja ja enkelinsiipiä. Kädet puristuvat kovaäänisten ympärille, marssirummut hakkaavat reisiä vasten.

Tunnelma on riehakas ja tiivis, ilmeisen poliittinen.

Blocot eli kadunvaltaustapahtumat ovat olennainen osa brasilialaista karnevaalikulttuuria, ja niillä on monet kasvot; blocot ovat juhlaa, yhteisön rakentamista ja ylläpitämistä, myös vastarintaa. 

Tällä kertaa järjestäjänä on feministinen Ela Pode Ela Vai -ryhmä, joka on nimennyt katujuhlansa blocon sijasta portugalin kielen feminiinivastineeksi, blocaksi. Ryhmän ovat perustaneet naiset, jotka haluavat omien sanojensa mukaan ”rummuttaa, olla yhdessä ja vallata kadut.”

”Brasilialaiset ovat olleet kaduilla aina, mutta etenkin feministeille sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille kaduilla olemisesta on tullut viime aikoina entistä poliittisempaa”, ironiseen Pocahontas-asuun pukeutunut nainen vierelläni sanoo. 

Brasilian ihmisoikeustilanne on ristiriitainen. Toisaalta tasa-arvo on viime vuosina ottanut monia merkittäviä edistysaskelia: esimerkiksi vuonna 2013 Brasilia hyväksyi tasa-arvoisen avioliittolain ja 2018 itsemäärittelyoikeuteen perustuvan translain. Brasilian uusi translaki on huomattavasti edistyksellisempi kuin esimerkiksi pakkosterilisaatiota vaativassa Suomessa. Brasiliassa virallisen nimen ja sukupuolen vaihto käy nykyään pelkällä ilmoituksella, eikä vaadi ulkopuolisia arvioita tai lääketieteellisiä toimenpiteitä.

Samaan aikaan Brasiliasta on tullut monessa mielessä aiempaa konservatiivisempi. Siinä missä vuonna 2000 vain 15 prosenttia väestöstä oli evankelisia, nyt heitä on arviolta jo lähes kolmannes brasilialaisista.

Evankelisuudessa keskeistä on konservatiiviskristillisten arvojen vaaliminen sekä uskon levittäminen lähetystyöllä. Yhdysvalloissa evankelisella kristillisyydellä on pitkä poliittinen historia, kun taas Latinalaisessa Amerikassa se on 1990-luvulta lähtien ollut katolilaisuuden vaihtoehto, joka on saanut yhä politisoituneempia sävyjä.

Brasilian politiikassa evankelisen ryhmittymän valta näkyy voimakkaasti. Tämänhetkinen kansalliskongressi on konservatiivisin sitten vuoden 1985, jolloin Brasilia palasi sotilasdiktatuurista demokratiaksi.

Brasilian äärioikeiston mukaan vasemmistolaisuus, jonka piiriin luetaan niin ympäristönsuojelu, aborttioikeus kuin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet, on syynä maan moraaliseen rappioon. Evankeliskonservatiiveja ajaakin eteenpäin moraalin politiikka, ja kuluneen vuosikymmenen aikana sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on tullut Brasilian evankelisten ryhmien keskeinen maalitaulu. 

Kaksi vuotta sitten Brasilian hallitus päätti poistaa koulujen opetussuunnitelmasta kaikki maininnat sukupuoli-identiteetistä. Viime kesänä korkein liittovaltion tuomioistuin puolestaan hyväksyi lain, joka kieltää kouluista sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevät kurssit.

Entistä haastavamman tilanteesta on tehnyt vuoden alussa valtaan astunut oikeistokonservatiivinen presidentti Jair Bolsonaro. ”Tropiikin Trumpiksi” kuvattu Bolsonaro on vannonut taistelevansa niin kutsuttua sukupuoli-ideologiaa vastaan hinnalla millä hyvänsä. 

Lyhyen valtakautensa aikana Bolsonaro on ehtinyt jo muun muassa vetää hlbti-kysymykset (homojen, lesbojen, biseksuaalien sekä trans- ja intersukupuolisten oikeuksia käsittelevät kysymykset) ihmisoikeusministeriön asialistalta. Brasiliassa ei tällä hetkellä olekaan lainkaan sellaista hallinnollista elintä, joka käsittelisi hlbti-oikeuksia. Bolsonaron opetusministeri Ricardo Vélez Rodríguez taas sulki taannoin ministeriöstä monimuotoisuus- ja ihmisoikeuskysymyksiä käsittelevän osaston.

”Tropiikin Trumpiksi” kuvattu Bolsonaro vannoo taistelevansa sukupuoli-ideologiaa vastaan. 

Karnevaalijoukkoon liittyy lisää väkeä, osa tietoisesti, osa pikemminkin mukaan ajautuen. Lapset ratsastavat vanhempiensa olalla, ihmisiä pakkautuu parvekkeille ja katoille. 

Rummuttajien johdolla bloca etenee aukiolta keskusbulevardille. Pian marssijoiden virta pysäyttää lähiteiden liikenteen.

Ohitamme parvekkeen, jolta roikkuu Bolsonaroa kritisoiva kangas. Se herättää marssijoissa hyväksyviä huutoja. Homoparit pysähtyvät suutelemaan kankaan alla. Iskulauseet ovat vaihtuneet poliittisiin lauluihin, jotka kaikki tuntuvat osaavan.

Suomalaisia ei saa kadulle näin sankkoina joukkoina kuin jääkiekon maailmanmestaruus, mutta nykypäivän Suomessa ja Brasiliassa on myös paljon samaa. Yhteiskunnan kahtiajakautuminen, joka johti Bolsonaron valtaanastumiseen, näkyi tänä keväänä ensin Suomen eduskuntavaaleissa ja sitten EU-vaaleissa. Myös sosiaalisen median synnyttämä kuplautuminen vaikuttaa äänestäjiin vuosi vuodelta enemmän maailmankolkasta riippumatta.

Bloca vyöryy kirkkoaukiolle ja täyttää sen. Paraatin huipentuminen juuri kirkon eteen on tietoinen valinta, sillä kirkolla on brasilialaisessa yhteiskunnassa tärkeä, joskin ristiriitainen rooli. Toisaalta se edustaa vanhoillisia ja rajoittavia arvoja, toisaalta Neitsyt Mariaan kulminoituva äidillinen lähimmäisenrakkaus elää edelleen vahvasti ihmisten kollektiivisessa alitajunnassa.

Marssirumpuja sylissään keinuttavat bloca-ryhmän naiset asettuvat aukion keskelle. Paraati tanssii rummuttajien ympärillä pitkälle iltaan.

Kun rummutus viimein lakkaa, kaupungin samoilla kulmilla asuvat ihmiset kerääntyvät yhteen. Kenenkään ei haluta kävelevän blocasta kotiin yksin. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvien väkivaltaisten iskujen riski on kasvanut viime aikoina paljon.

Oikeistokonservatiivisella politiikalla on ollut Brasiliassa raadollisia seurauksia. Karuimmillaan se näkyy esimerkiksi siinä, että hyvät tulokset hivin vastaisessa työssä uhkaavat rapautua. 

Brasiliaa on pitkään pidetty hivin vastaisen työn pioneerina, ja toiminnassa on painotettu ennaltaehkäiseviä toimia ja ihmisoikeusnäkökulmaa. Kun sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymyksistä on nyt tehty tabu ja seksuaalikasvatusta ollaan ajamassa alas, on sukupuolitaudeista nykyisin hyvin vaikea enää puhua, sanoo Lucas Siqueira Dionísio hlbti-järjestö Grupo Dignidadesta.

Tämän seurauksena 15–19-vuotiaiden miesten hiv-tartuntojen määrä on viime vuosikymmenen aikana kolminkertaistunut ja 20–24-vuotiaiden kaksinkertaistunut.

Dionísion mukaan syynä ei ole se, että hiv-työ yritettäisiin kieltää, vaan siitä, että se hämärretään yleisluontoiseksi.

”Tartuntariski on suurin miesten välisessä seksissä, mutta viime vuosina valtio on poistanut virallisesta hiv-työstään kaikki viittaukset homoseksuaalisuuteen. Riskiryhmille puhumisen pitäisi olla työn keskiössä.”

Hiv-kysymys on ollut keskeisessä roolissa Grupo Dignidaden toiminnassa siitä saakka, kun järjestö perustettiin 1990-luvulla. Viitenä päivänä viikossa vapaaehtoisvoimin pyörivät katutiimit tekevät hiv-testejä halukkaille ohikulkijoille kaupungin aukioilla. Testaaminen tapahtuu nopealla ja huomaamattomalla sylkitestillä. 

Itse olen Grupo Dignidadessa työharjoittelijana. Kun tiimiläiset keskittyvät tekemään testejä nuorelle miesjoukolle, vetäydyn syrjemmälle keskustelemaan tiiminvetäjänä toimivan Dionísion kanssa.

”Ajoissa havaittuun hiv-tartuntaan on olemassa tehokas lääkehoito. Hoidon ansiosta tartunnalla ei välttämättä ole minkäänlaista vaikutusta ihmisen terveydentilaan”, Dionísio muistuttaa. 

Brasiliassa lääkityksen saa edelleen ilmaiseksi julkisen terveydenhuollon kautta. Stigman pelko kuitenkin nostaa ihmisten kynnystä hakeutua sekä ennaltaehkäisevään että hoitavaan terveydenhoitoon. 

”Moni ei syrjinnän pelossa hae apua lainkaan. Juuri siksi katutiimimme tekemä työ on niin tärkeää. Se on ainoa tapa tehdä testi niin, ettei siitä jää merkintää julkiseen rekisteriin.”

Ongelma piileekin tässä: tartuntoja ei havaita ajoissa, jos jo hiv-testeissä käyminen itsessään on tabu. Siksi Brasiliassa kuollaan yhä aidsiin. 

Kovimman hinnan maksavat ne väestöryhmät, jotka jo lähtökohtaisesti elävät jatkuvan syrjinnän ja väkivallan uhan alla. Tilastojen mukaan tietyissä yhteisöissä asuvilla transsukupuolisilla naisilla on jopa 49 kertaa suurempi todennäköisyys saada hiv-diagnoosi kuin valtaväestön edustajilla.

”Jos konservatiivinen linja politiikassa jatkuu, voi Brasilian hiv-taistelun suunta pahimmillaan jopa kääntyä,” Dionísio sanoo.

”Köyhä kotiapulainen ei tiedä feminismin olevan häntä varten.”

Grupo Dignidade määrittelee itsensä hlbti-järjestöksi eli toimivansa yhtä lailla sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asialla. Kaikki vähemmistöt eivät kuitenkaan koe samoin.

”Lesbot eivät tunne itseään tervetulleiksi miesvaltaisessa hlbti-liikkeessä”, Ananda Puchta sanoo, kun tapaamme pienessä curitibalaisessa kahvilassa. 

”Lesbojen kulttuuri ja elämäntapa eroavat homo- ja transliikkeestä hyvin paljon. Tämä näkyy jo organisaationkin tasolla. Lesbot muodostavat kollektiiveja, eivät hierarkkisia järjestelmiä.”

Puchta on raivokas ihmisoikeusaktivisti ja -juristi sekä yksi Coletivo Cássia -lesbokollektiivin perustajista. Kollektiivi on nimetty brasilialaisen lesbolaulajan, Cássia Ellerin, mukaan.

”Cássia edustaa monelle meistä vahvan, inspiroivan lesbonaisen arkkityyppiä”, Puchta sanoo. 

Juuri Cássian perintö toimi lähtölaukauksena kollektiiville, joka pyrkii aktiivisesti nostamaan esiin merkittäviä lesbonaisia. Sillä vaikka lesboaktivisteja on ollut ja on edelleen, ei heitä muisteta eikä heistä keskustella. Kollektiivin tavoitteena onkin luoda tunne siitä, että lesboyhteisö on todella olemassa – ja että 
sillä on väliä.

”Lesbojen suurin ongelma on näkyvyyden puute. Hlbti-yhteisö ei missään nimessä ole vapaa yhteiskunnassa esiintyvistä patriarkaalisista valtasuhteista”, huomauttaa Puchta, jonka mukaan lesboilla ei ole valtaa hlbti-liikkeessä sen enempää kuin naisilla sosiaalisissa liikkeissä laajemminkaan.

”Kuinka usein sosiaalisilla liikkeillä on ollut naisjohtajia?”, hän kysyy terävästi.

Lesbojen näkymättömyys tulee Puchtan mukaan ilmi esimerkiksi seksuaaliterveyskysymyksissä. Monet seksin välityksellä tarttuvat taudit, kuten hiv, leviävät todennäköisemmin miesten kuin naisten keskuudessa. 

Tämä ei tarkoita, etteivätkö seksitaudit koskisi myös lesboja. Yksi merkittävimmistä ongelmista on Puchtan mukaan se, ettei lesboille ole olemassa riittäviä välineitä suojaseksiin.

”Lesbojen terveyskysymykset ovat aivan yhtä tärkeitä kuin miestenkin. Lesboseksiin perehtyneitä terveydenhuollon ammattilaisia ei kuitenkaan ole”, hän sanoo.

Puchtan mukaan näkyvyyden puute on seurausta ennen kaikkea kulttuurisesta ohjelmoinnista. Naisia ei ole kasvatettu toimimaan yhtenä rintamana, ja siksi he kilvoittelevat toisiaan vastaan. 

”Meidän täytyy alkaa nähdä toisemme heimolaisina, ei kilpailijoina.”

Juuri tämän takia Coletivo Cássia keskittyy ennen kaikkea yhteisön rakentamiseen. Kollektiivin intiimin, turvallisen tilan tarjoavat keskustelutapaamiset ovat kasvaneet kuukausi kuukaudelta. Syy on helppo ymmärtää: tapaamisissa käsitellään äitiyttä, raskaana olemista ja muita sellaisia aiheita, joista miesvaltaisessa hlbti-liikkeessä ei puhuta. 

Curitiban lesboaktivistien päämaja on feministiseksi brändiksi nousseen Puta Peitan toimisto. Sen seinillä kaikki printit julistavat feminististä sanomaa. Lute como uma garota – tappele kuin nainen, yksi niistä kehottaa.

Printti on maanlaajuisesti tunnettu, sillä poliitikko Manuela D’Ávila käytti Peitan slogan-paitoja vuoden 2018 presidentinvaaleissa tavoitellessaan varapresidentin paikkaa.

”D’Ávila toi Peitan koko Brasilian tietoisuuteen”, sanoo liikkeen perustaja Karina Gallon.

Puta Peitan toiminta käynnistyi vuonna 2017 järjestetystä maailmanlaajuisesta naisten päivän lakosta, jolloin Peitan ensimmäiset printtipaidat nähtiin Curitiban katukuvassa. Feminismin sijaan Peita päätti alusta asti puhua naisten liikkeestä, sillä se haluaa puhutella suoraan ja samaistuttavasti kaikkia naisia.

”Hyvin pian Peitan perustamisen jälkeen tuli selväksi, että visiollemme on tilausta.”

Vision taustalla vaikuttaa Gallonin oman maailmankuvan mullistanut kokemus. Se syntyi, kun Gallon alkoi keskustella rodullistettujen, matalatuloisten naisten kanssa, joista suuri osa oli kokenut räikeää häirintää. 

”Ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin olevani etuoikeutetussa asemassa, valkoisen keskiluokan edustaja.”

Tasa-arvokysymyksiin paneutuessaan Gallon sai huomata, että feminismi oli lähes poikkeuksetta etuoikeutettujen tilojen feminismiä, joka ei ulottunut köyhien, syrjäseuduilla asuvien naisten todellisuuteen. Köyhä kotiapulainen ei tiedä feminismin olevan häntä varten, Gallon sanoo. 

”Juuri se on suurin ongelma. Feminismistä puhuminen niille, jotka jo valmiiksi määrittelevät itsensä feministeiksi, ei tuo muutosta. Toisaalta myös äärifeminismi on ongelma, sillä hyvin harva nainen samaistuu siihen.”

Gallonin sanoissa on yhtymäkohtia samaan yhteiskunnalliseen keskusteluun, jota käydään myös Suomessa. Feminismin perussanoma häviää, kun moni erehtyy luulemaan, että feminismi on aina äärifeminismiä. Ja vaikka kaupunkien ja maaseudun välinen jako ei olekaan Suomessa yhtä voimakas kuin Brasiliassa, kokee moni suomalainenkin yliopistokaupunkeihin keskittyneen, akateemisen ja teoriapainotteisen feminismin vieraaksi.

”Feminismi on toimintaa, ei teoriaa”, Gallon muistuttaa.

Katseeni osuu seinälle tehtyyn, vaginaa esittävään piirrokseen, jossa klitoriksen huppuna on Neitsyt Marian pää. Neitsyt Marialla on harras ilme; kädet ovat rukousasennossa.

”Kaikki täällä on syntynyt naisten käsistä”, Gallon sanoo.

Avoimeksi jää, mitä ”täällä” tarkoittaa – Puta Peitan toimistoa vai maailmaa laajemmin.

Puta Peita ja Coletivo Cássia ovat tehneet myös printtipaidan yhdessä. Puchtan ja Gallonin mukaan sukupuolen ja seksuaalisuuden aggressiivisen alasajon aikana feministit ja hlbti-populaatio ovatkin monessa suhteessa löytäneet toisensa, mutta rinnakkaiselossa on yhä haasteita. 

”Feministinen agenda koskettaa lesboja monilta osin, mutta lesbojen ja feministien suhde on myös ristiriitainen. Osa äärifeministeistä ei esimerkiksi koe, että transnaiset voisivat olla osa feminististä liikettä”, Gallon pohtii. 

Puchtan mukaan lesboliike sijoittuu hankalasti välimaastoon. Se ei ole täysin osa feminististä liikettä, muttei myöskään istu osaksi miesvaltaista hlbti-yhteisöä. Sensitiivinen dialogi tuntuukin olevan lesboliikkeen elinehto.

”Yhden asian tiedän. Lesbojen on tehtävä päättäväisiä ulostuloja ansaitakseen se näkyvyys ja edustavuus, joka meille kuuluu”, Puchta sanoo varmasti.

Juuri näkyvyyden saamiseen myös Peitan paidat tähtäävät. Toisaalta ne toimivat ihmisjulisteina, hiljaisena viestinä, toisaalta avaavat tilaa keskustelulle. Paitojen yksinkertainen, helposti monistettava printti mahdollistaa nopean yhteiskunnallisen reagoinnin. 

”Tavoitteemme ei ole myydä feminismiä, vaan synnyttää yhteiskuntaan naiskertojia”, Gallon kiteyttää Peitan toiminnan ytimen.

Gallon sanoo Latinalaisen Amerikan feminismin voivan monilta osin hyvin, viettävän jopa nousukauttaan. Feminismillä on silti vaara jäädä kaupallisen internet-feminismin tasolle, jossa aate toteutuu lähinnä kaupallisena tuotteena ja jonka kyky tuoda todellinen rakenteellinen muutos on kyseenalainen.

”Rasismiin ja alistaviin rakenteisiin puuttuminen on oleellinen osa naisliikkeen toimintaa, samoin sovinismin epämukavaksi tekeminen. Yhtä tärkeää on kuitenkin uskaltaa harjoittaa itsereflektiota ja tunnistaa ne etuoikeutetut tilat, joissa suuri osa feministeistä on ja joihin valtaosalla maailman naisista ei ole pääsyä.”

Transsukupuolisia samanaikaisesti sekä vihataan, murhataan että halutaan.

Palataan vielä blocan tunnelmaan. Marssilla mieleeni muistuu oikeistokonservatismin kannattajien luoma peli, jonka olen nähnyt edellisellä viikolla hlbti-aktivistien kokouksessa. Siinä pelaaja voi Bolsonaron pelihahmoa käyttäen tappaa feministejä, hlbti-ihmisiä ja muita vähemmistöryhmien edustajia.

Brasilia on ollut maailman johtava maa hlbti-viharikoksissa jo pitkään, mutta viime vuosina, kun homo- ja transviha on saanut taakseen virallisen poliittisen motivaation, on viharikosten määrä kasvanut entisestään. 

Erityisen kova isku niin hlbti-yhteisölle, feministiselle liikkeelle kuin myös Brasilian vähemmistöille laajemmin oli poliitikko Marielle Francon murha marraskuussa 2018. Paitsi feministi ja lesbo, Franco oli myös tummaihoinen favelan kasvatti.

Pian murhan jälkeen Brasilian kongressissa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajanut Jean Wyllys alkoi saada aggressiivisia tappouhkauksia ja joutui lopulta pakenemaan maasta. On hyvin todennäköistä, että Francon murhan ja Wyllysin tappouhkausten taustalla olivat puolisotilaalliset joukot, joiden kytköstä Bolsonaroon pidetään ilmeisenä. Bolsonaro itse on toistuvasti kiistänyt tarpeen puuttua vähemmistöjen kohtaamaan väkivaltaan.

Wyllysin paon myötä alkoi käydä yhä selvemmäksi, että vähemmistöt haluttiin vaientaa, vaikka väkivalloin.

”Minä pelkään, ja niin pelkää moni muukin”, transaktivisti Rafaelly Wiest sanoo. 

Transsukupuolinen Wiest kuvailee ilmapiirin muuttuneen rajusti kuluneen vuoden aikana. 

”En ole koskaan ennen tuntenut itseäni näin haavoittuvaksi.”

Wiest on juuri kuluneella viikolla täyttänyt 36 vuotta. Se on Brasilian transsukupuolisten keskimääräinen elinikä.

Ei ole tarpeen kysyä, miksi transsukupuolisten eliniänodote on 40 vuotta alhaisempi kuin brasilialaisilla keskimäärin. Vaikka transsukupuoliset muodostavat vain marginaalisen vähemmistön koko hlbti-yhteisöstä, kohdistuu kolmasosa vihamurhista nimenomaan heihin.

Kuluneella viikolla olen jo ehtinyt lukea murhasta, jossa transnaista oli puukotettu yli sata kertaa. Wiest kertoo jostain vielä räikeämmästä:

”Aiemmin tänä vuonna tapahtui myös murha, jossa uhri löytyi sydän rinnasta ulos kaivettuna.”

Naisiin kohdistuva sukupuolittunut väkivalta on koko Latinalaisessa Amerikassa niin laajalle levinnyt ilmiö, että sille on olemassa oma terminsä, feinicídio. 25:stä naismurhien kärkimaasta 15 on Latinalaisessa Amerikassa, ja pelkästään Brasiliassa murhataan päivittäin keskimäärin neljä naista sukupuolensa takia. 

Wiestin mukaan tämä johtuu seksismin kulttuurista, jossa naiset kärsivät sukupuolittuneesta väkivallasta huomattavasti miehiä enemmän. Seksismin rinnalla vaikuttaa myös toinen tekijä, homofobia, joka on brasilialaisessa yhteiskunnassa edelleen hallitsevaa. Siksi transsukupuolisiin ja erityisesti transnaisiin kohdistuva väkivalta on erityisen raakaa.

”Transnaiset kohtaavat samanaikaisesti sekä seksismiä että homofobiaa. Lopputuloksena on vahvasti seksuaalisen sävyn saanut paineen ja vihan ilmapiiri.”

Wiest kysyy, tiesinkö Brasilian olevan maailman johtava maa transväkivallan lisäksi myös transpornon kuluttajana.

”Se on mielipuolista. Transsukupuolisia samanaikaisesti sekä vihataan ja murhataan että halutaan.”

Onkin niin, että suuri osa transmurhista kohdistuu juuri prostituoituihin, jotka murhataan seksin jälkeen tai sen aikana.

Pelon ja hädän ilmapiiri on Brasiliassa kouriintuntuva. Tulevaisuudennäkymien synkistyessä suuri määrä hlbti-pareja on Brasilian asianajajayhdistyksen kehotuksesta kiirehtinyt solmimaan avioliiton, sillä tasavertaisen avioliittolain romuttumista pelätään aidosti. Transihmiset pelkäävät oikeuksiensa puolesta ja ovat paniikinomaisesti rekisteröineet uuden laillisen sukupuolensa ja nimensä. Feministit kohtaavat aiempaa räikeämpää vihapuhetta ja väkivaltaa.

Blocan kaltaisilla tapahtumilla on tässä tilanteessa suuri merkitys: on tärkeää tulla yhteen ja juhlia monimuotoisuutta, uskoa siihen, että sille on maailmassa vielä tilaa.

Juuri yhteen tuleminen on mahdollistanut sen, että Bolsonaron aika on lamaantumisen sijaan synnyttänyt uuden aktivoitumisen aallon. Kansalaisliikkeet ja yhteenliittymät ovat tiivistäneet rivejään ja luoneet uusia, rohkeita aloitteita. Valmius ja halukkuus nousta vastarintaan on käsinkosketeltavaa. Myös Marielle Francon murha koettiin kollektiivisena tragediana, jonka nostattama suru häivytti yhteisöjen sisäiset ja väliset ristiriidat. 

Yhteen tuleminen ei silti ole helppoa. Se on usein kivuliasta, repii auki vanhoja haavoja ja synnyttää uusia.

Mutta kun yhteinen suunta on selvä, on ristiriidoillekin tilaa. Yhtä vahva kuin kaduilla rehottava pelko on myös se palo, joka tuo ihmiset yhteen ja sytyttää toivon.