Eid Alzalapih, 26, on luvannut tulla vastaan Wadi Rumin kylään. Hän saapuu paikalle virnistellen, nostaa autonsa lavalla olevia patjoja ja paljastaa niiden alla tutisevan vuohen.
”Illallinen”, Eid tokaisee.
Hyppäämme autoon ja aloitamme matkamme kohti äärettömältä tuntuvaa Wadi Rumin autiomaata. Ympärillämme kohoavat kalliot hehkuvat punaisina kirkkaan sinistä taivasta vasten. Eteläisessä Jordaniassa sijaitsevan Wadi Rumin maiseman kuvaillaan usein muistuttavan Marsin pintaa, ja siellä onkin kuvattu monta scifi-elokuvaa.
”Kaipasin autiomaan hiljaisuutta ja ystävällisiä ihmisiä”
Wadi Rumissa on ollut ihmisasutusta ainakin 12 000 vuoden ajan, mistä osoituksena ovat lukuisat kallio-
piirrokset ja arkeologiset kohteet. Vuonna 2011 Unesco hyväksyi Wadi Rumin autiomaan maailmanperintökohteeksi.
Alueen asukkaat ovat beduiineja, joka on yleisnimitys Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän paimentolaiskansoille. Perinteisesti beduiinit elivät vuohien, lampaiden ja kamelien kasvattamisesta ja liikkuivat eläinlaumojensa perässä vailla vakituista asumusta.
Vaikka enemmistö beduiineista on siirtynyt asumaan kaupunkeihin, pieni osa pitää yhä kiinni perinteisestä elämäntavasta. Eidin isoäiti Dahab on yksi heistä, ja juuri häntä olemme matkalla tapaamaan.
Autiomaassa orpona seisova musta teltta näkyy jo kaukaa. Ympärillä käyskentelee vuohilauma, jota isoäiti paimentaa kovalla, kurluttavalla huudolla. Leiripaikkaa vaihdetaan noin kuukauden välein sen mukaan, missä eläimille riittää ruokaa.
Meidät toivotetaan tervetulleeksi leveiden hymyjen kera. Saapuessamme leiriin vaikuttaa siltä kuin meitä olisi vastassa koko suku. Eidin suvun jäsenistä vain Dahab asuu leirissä vakituisesti, mutta muut viettävät siellä toisinaan öitä.
Eid ryhtyy heti illallisvalmisteluihin. Hänen kuusivuotias Abdurahman-serkkunsa katselee totisena, kuinka Eid teurastaa ja nylkee auton lavalla leiriin tuomansa vuohen. Huomatessaan pojan tuiman ilmeen Eid kutsuu tämän auttamaan. Abdurahman vingahtaa koskiessaan nahkaan, jota Eid veistää irti vuohen pohjeluusta.
”Älä ole niin söpö, Abdurahman, olet beduiini”, Eid sanoo ja nauraa.
Vuohta nylkiessään Eid kertoo työskennelleensä läheisessä Akaban kaupungissa poliisina, kuten moni muukin hänen sukunsa miehistä. Hänen mukaansa yksi iso ero autiomaassa varttuneiden ja kaupunkilaisten välillä on, ettei kaupungissa osata teurastaa, nylkeä ja valmistaa vuohta.
”Beduiineilla ja autiomaassa asuvilla ihmisillä on kokemusta autiomaasta, kaupungin ihmisillä ehkä muista asioista”, Eid sanoo.
Vaikka Eid arvostaa beduiinien perinteisiä taitoja
ja tapoja, hän ei isoäitinsä tavoin asu autiomaassa, vaan läheisessä Wadi Rumin kylässä. Hän palasi sinne lopetettuaan työnsä poliisina reilun kolmen vuoden jälkeen.
”Poliisina työskentely oli hyvä kokemus. Mutta kaipasin autiomaan hiljaisuutta ja ystävällisiä ihmisiä”, hän selittää.
Tällä hetkellä Eid työskentelee isänsä omistamassa turistileirissä. Sen vieraille luvataan tarjota ”perinteisiä ja aitoja” beduiinielämyksiä. Suuri osa Wadi Rumin noin kahdesta tuhannesta asukkaasta elää näistä lupauksista. Esimerkiksi vuonna 2017 autiomaata saapui ihastelemaan melkein 180 000 turistia.
Jordania on naapurustonsa erikoisuus. Maa on pysynyt rauhallisena, vaikka sen rajanaapureista niin Syyria, Irak kuin palestiinalaisalueetkin ovat kärsineet viime vuosina vakavista konflikteista.
Matkailijoiden määrään lähialueen sodat ja epävakaus kuitenkin vaikuttivat. Eid kertoo, että arabikevään jälkeen Wadi Rumin turismi hiipui joiksikin vuosiksi. Jordanian turismiministeriön tilastojen mukaan laskusuhdanne saavutti aallonpohjansa vuonna 2015, jolloin Wadi Rumissa vieraili noin 65 000 ihmistä.
Maassa, jossa turismi muodostaa lähes 20 prosenttia bruttokansantuotteesta, notkahdus tuntui kovaa. Vertailun vuoksi Suomessa turismin osuus bruttokansantuotteesta vuonna 2017 oli 2,6 prosenttia.
Nyt matkailijoiden määrä on kuitenkin kasvamassa ja perheen leirissä riittää töitä.
Eid on saanut vuohen paloiteltua ja on aika siirtyä telttaan, jonka sisällä nuotio räiskyy iloisesti. Kuten suuri osa jordanialaisten asunnoista, myös Eidin isoäidin teltta on jaettu kahteen osaan. Toista käyttää perhe, toista vieraat.
Perheen puolelle ei vierailla ole asiaa,
joten siellä suvun naiset voivat olla vapaasti ilman huivia. Vieraiden puolella taas jutustellaan, juodaan kahvia ja kerrotaan tarinoita. Sinne mekin nyt istumme.
Pian seuraamme liittyy lisää Eidin perheenjäseniä. Tulen ympärillä istuu toistakymmentä ihmistä. Viereemme istahtaa Eidin isä Salam Alzalapih, joka on saapunut illalliselle suoraan töistä, parin kilometrin päässä sijaitsevasta turistileiristä. Hänen sylissään tuhisee sisaruskatraan nuorimmainen, viiden kuukauden ikäinen poikavauva Ibrahim.
”Tämä on seitsemäs ja viimeinen lapseni”, Salam huokaisee.
Eidille autiomaa edustaa vapautta: omavaraista ruuantuotantoa, vapaata aikataulua sekä mahdollisuutta liikkuvaan elämään.
Eidille autiomaa edustaa vapautta: omavaraista ruuantuotantoa, vapaata aikataulua sekä mahdollisuutta liikkuvaan elämään.
Turismi tuo työtä, mutta samalla se vaikuttaa nuorten kouluttautumiseen. Ismaiel Abuamoud, joka toimii virkaatoimittavanadekaanina Jordanian yliopistossa, on tutkinut turismin vaikutusta Wadi Rumin elämään. Hänen mukaansa matkailun parissa työskentelevien koulutustaso jää usein alhaiseksi. Monia nuoria houkuttaa hylätä opiskelu ja aloittaa työt turismin parissa niin pian kuin mahdollista.
Unicefin neljän vuoden takaisten tilastojen mukaan Jordaniassa 96 prosenttia pojista ja 97 prosenttia tytöistä oli peruskouluopetuksen piirissä. Siirryttäessä peruskoulusta toisen asteen koulutukseen tapahtuu kuitenkin notkahdus: pojista koulua kävi enää 79 ja tytöistä 84 prosenttia.
Lisäksi toisen asteen loppuun suorittaneiden määrä on laskenut tasaisesti. Unescon tilastojen mukaan vielä vuonna 2008 noin 84 prosenttia tytöistä ja pojista valmistui toisen asteen koulutuksesta, mutta vuoteen 2017 mennessä määrä oli laskenut noin 60 prosenttiin. Nämä luvut eivät kuitenkaan kerro vain Wadi Rumista, vaan koko Jordanian tilanteesta.
Ongelmaksi koulupudokkaat muodostuvat vasta, jos arabikevään kaltaisia ilmiöitä nähdään vielä jatkossa. Abuamoud teki Wadi Rumin beduiiniväestön parissa kyselytutkimuksen, johon vastanneista 76 prosenttia kertoi turismin olevan heidän taloutensa ainoa tulolähde.
Myös Eidin sisaruskatraasta moni tulee todennäköisesti päätymään töihin perheen leiriin. Hänen nuoremmat veljensä käyvät koulua Wadi Rumin kylässä, mutta viettävät myös paljon aikaa autellen isäänsä töissä ja opetellen englantia puhumalla vierailijoiden kanssa.
Eid itse sanoo, ettei halua tuhlata aikaansa yliopistossa.
”Joskus kokemus on parempi kuin opiskelu. Saattaa saada paremman työn kuin joku, joka on käynyt kouluja”, Eid sanoo.
Eidin näkemys tuntuu ymmärrettävältä, kun ottaa huomioon, että Jordaniassa perusasteen jälkeinen koulutus on maksullista ja kuukausittainen minimipalkka noin 275 euroa.
Seuraavana aamuna istumme isoäidin teltassa juomassa teetä. Eidillä on peltipurkissa vuohenmaitoa, jota hän lorauttaa kuppeihimme. Hän esittelee pientä pakkausta, jossa hänellä on aina mukanaan teentekotarpeet.
Ulkopuolella Dahab virittelee telttaa kasassa pitäviä naruja ja patistelee vuohilaumaansa. Hetkeksi isoäiti malttaa kuitenkin istua alas juomaan kupin teetä.
Dahab pitää Wadi Rumin turismia pelkästään hyvänä asiana. Hänen mukaansa elämä automaassa oli ennen kovaa, mutta moni asia on nykyään toisin.
Autoilu mullisti autiomaan elämän. Eidin mukaan perhe sai ensimmäisen autonsa 1970-luvun taitteessa. Esimerkiksi veden noutaminen ja kuljettaminen helpottui huomattavasti. Aiemmin vettä kerättiin vuorten sisästä valuvista lähteistä altaisiin ja kuljetettiin kamelien avulla leireihin.
”Mutta nyt minulla on täällä oma vesisäiliö ja saan enemmän lepoa”, Dahab kertoo naama ryppyiseen virneeseen kääntyneenä.
Mutta jos elämä autiomaassa on raskasta, miksi asua täällä kaupungin sijasta?
”Täällä elämä on ilmaista. Autiomaassa voi pitää omia eläimiä. Kun tarvitsee lihaa, voi syödä yhden omasta laumasta”, Dahab kertoo.
Askareet kutsuvat Dahabia, ja hän jättää Eidin kuvailemaan autiomaan lumoa. Eidille autiomaa edustaa vapautta: omavaraista ruuantuotantoa, vapaata aikataulua sekä mahdollisuutta liikkuvaan elämään.
”Täällä voin nukkua missä huvittaa, mutta Akabassa joutuu ongelmiin, jos nukkuu kadulla”, Eid sanoo naureskellen.
Wadi Rumin asukkaat arvostavat juuriaan ja ovat pystyneet luomaan niistä itselleen elannon. Harva kuitenkaan pyrkii enää Dahabin tavoin elämään omavaraisesti.
Matkallamme pois meitä vastaan ajaa useita avolava-autoja, joissa turistit katselevat Wadi Rumia leveät hymyt kasvoillaan. He mahdollistavat Eidille ja monelle muulle alueen asukkaalle elämän, johon kuuluu varma työ koulutuksesta riippumatta ja autiomaan vapaudesta nauttiminen. Ainakin niin kauan kun alueen imago turistien silmissä ei kärsi kovia kolauksia.