Suomalaisten suhtautumisessa lentämiseen on viime aikoina ollut havaittavissa muutosta. Kasvava tietoisuus ilmastonmuutoksesta ja sen hillitsemiseksi tehtävien elämäntapamuutosten kiireellisyys näyttävät vaikuttaneen asenteisiimme. Lentomatkailu tuomitaan entistä useammin – erityisesti kun kyse on lomamatkailusta.
Tähän asti lentäminen on lisääntynyt vuodesta toiseen, ja sen ennustetaan kasvavan edelleen räjähdysmäisesti. Halpalentoyhtiöt ovat mahdollistaneet lomamatkailun muodostumisen osaksi kaikkien yhteiskuntaluokkien elämäntapaa. Se, vaikuttaako lentämisen imagon huononeminen lentomatkustamisen määrään laskevasti, jää toistaiseksi nähtäväksi.
Toinen suuri matkustajakunta ovat työmatkalaiset. Maailmassa lennetään lukematon määrä työn takia. Erilaisten virtuaalisten kokoussovellusten ja videopuhelujen yleistyminen ei ole vähentänyt matkustamisen tarvetta. Kansainvälistyminen ja työelämän nopeatempoisuus ovat kasvattaneet työstä johtuvaa lentomatkustamista.
Tutkijat ovat yksi kokouksesta toiseen matkustavista ammattikunnista. Sadat, jopa tuhannet, tietyn aihepiirin tutkijat eri puolilta maailmaa kokoontuvat milloin mihinkin maailman kolkkaan. Usein päivän tai parin konferenssiin lennetään kauaskin. Tiukan aikataulun takia junamatkan päässä olevaan kaupunkiin kuljetaan lentäen.
Konferenssit ovat tärkeä osa tutkijan työtä. Niissä kartoitetaan alalla tehtävää tutkimusta, verkostoidutaan, testataan hypoteeseja ja vastaanotetaan palautetta. Tämä on hyödyksi myös suurten haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen, torjunnassa.
Journalisti Race MoChridhen huomauttaa tuoreessa kirjoituksessaan, että matkustamista vaativan konferenssikulttuurin ongelmallisuus ei rajoitu ympäristöpäästöihin. Hänen mukaansa matkustamisen kotitalouksille aiheuttama taakka asettaa heikkoon asemaan ne tutkijat, joilla on lapsia tai jotka huolehtivat muista omaisistaan. Usein taakan kantaa työmatkaajan puoliso, jonka työmäärä kotona moninkertaistuu kumppanin ollessa matkalla.
Akateeminen jetset-kulttuuri ylläpitää erityisesti naisten, vähemmistöjen edustajien ja globaalista etelästä tulevien tutkijoiden epävarmaa, usein määräaikaisille työsuhteille ja apurahoille perustuvaa asemaa. Kaikki eivät voi työnkään puolesta matkustaa vapaasti maasta toiseen, ja viisumin saaminen on monille kallista, aikaa vievää ja hankalaa – tai jopa mahdotonta. Tässä on toinen hyvä syy pohtia kriittisesti vaihtoehtoa nykyiselle järjestelmälle, joka on sekä tuhoisa ympäristölle että suosii jo entuudestaan etuoikeutetussa asemassa olevia.
Yliopistomaailmassa ilmasto-ongelmia tuottava työkulttuuri kietoutuu laajoihin yhdenvertaisuuden ongelmiin. Puhumme akatemiassa ilmastonmuutoksen ja syrjinnän vaaroista, mutta osallistumme samalla itse niiden tuottamiseen. On tärkeää siirtyä sanoista tekoihin ja pohtia konkreettisia ratkaisuja näihin ongelmiin.
Onneksi akateemisissa piireissä mietitään nykyisin vaihtoehtoisia konferenssimuotoja. Monet ovat kääntyneet informaatioteknologian puoleen ratkaisun löytämiseksi. Vaihtoehtoja on jo kokeiltukin. Yhdysvaltalainen kulttuuriantropologian seura järjesti keväällä 2018 onnistuneesti konferenssin kokonaan verkossa. Millä muilla tavoin konferenssikulttuuria voisi päivittää niin, että se olisi ympäristöystävällistä eikä syrjisi ketään? Ja kuinka voimme vähentää lentämistä ylipäätään?