Artikkelikuva
Joseph Sempa on tehnyt töitä näihin päiviin saakka. Hän sanoo

"Elämä on paras opettaja"

Miltä vanheneminen tuntuu? Mikä elämässä on tärkeää? Mitä vuodet ovat opettaneet? Joseph, Hasnahar, Elsa, Seija ja Antonio kertovat.

Joseph Sempa, 86
Kampala, Uganda

Aloitin työnteon nuorena poikana. Ensin kokkasin rikkaiden kodeissa ja myöhemmin työskentelin puutarhurina. Täytin 86 vuotta viimeisenä työpäivänäni. Jos polveni eivät olisi niin heikot ja selkä niin kipeä, olisin varmasti jatkanut työntekoa.

Vanhana joutuu usein ponnistelemaan, kun sairastuu useammin ja käveleminen on hitaampaa. Tästä huolimatta olen onnellinen. Olen myös ylpeä iästäni. Elämää ja vanhuutta ei pidä pitää itsestäänselvyytenä. Moni nimittäin kärsii, etenkin jos ei ole perhettä ympärillä.

Elämä on opettanut minulle paljon. Tärkeintä on todennäköisesti se, että jokainen meistä tarvitsee jälkikasvua. Ilman lapsiani ja lapsenlapsiani olisin luultavasti kuollut jo aikoja sitten. Ugandan kaltaisessa maassa on vaikea selviytyä ilman lapsia. Vaikka olen tehnyt töitä koko ikäni, en saa senttiäkään eläkettä. Pysyn hengissä perheeni ansiosta. Onneksi asun lähellä tytärtäni ja lapsenlapsiani. Perhe on aina ollut ja tulee aina olemaan tärkein asia elämässäni.  

Yhteiskuntamme ei arvosta vanhoja ihmisiä eikä meitä juurikaan kunnioiteta. Aivan kuin ihmisestä tulisi hyödytön, koska hän on vanha ja tarvitsee apua.

Nykyään päiväni kuluvat enimmäkseen kotona, mutta yritän silti kävellä säännöllisesti. Hoidan myös kotitaloni taloyhtiötä ja puutarhaa. Aktiivisuus tekee minut onnelliseksi. Liikunta ja terveellinen ruoka ovat avaimia pitkään elämään. Olen kiitollinen siitä, kuka olen, ja elämästä, jonka olen saanut elää.”

2018-6-vanhuus-2.jpg
Hasnahar Bibi on tehnyt elämässään paljon työtä ruuan eteen. Hänen neljästä lapsestaan kaksi on kuollut. Myös mies on menehtynyt.

Hasnahar Bibi
Murshidapadi, Intia

En tiedä ikääni, mutta se on liikaa joka tapauksessa. Olin nuori tyttö, kun menin naimisiin. Muutin silloin mieheni luokse tänne Katnaan, kymmenen kilometrin päähän kotikylästäni.

Terveyteni on heikko. Koko ruumiini vapisee, enkä pysty enää kävelemään kunnolla. Sain kuukausi sitten aivohalvauksen. Istuin onneksi kotona, kun kohtaus tuli. Jos olisin silloin seissyt, olisin voinut kaatua ja satuttaa itseni pahasti. Ehkä se oli Jumalan tahto, että toivuin jotenkin. Viime vuonna minulta leikattiin kaihi molemmista silmistä, joten näen nyt paremmin.  

Koko elämäni olen joutunut kamppailemaan kovasti ruoan eteen. Olen synnyttänyt kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Kaksi lastani on kuollut. Toinen poika kuoli lapsena tuberkuloosiin ja toinen tytär teki itsemurhan hirttäytymällä.

Mieheni on kuollut, ja asun tyttäreni perheen kanssa. Mieheni oli mukava, mutta hän sairasteli paljon.

Meillä ei ole ollut omaa maata, vaan teimme töitä tilallisille. Olin kotiapulaisena: paistoin roti-leipiä, lypsin, siivosin karjasuojia ja raadoin riisipellolla. Palkaksi saimme ruokaa: riisiä, maitoa ja rotin silloin tällöin.  Töitä piti tehdä aina. Kenelläkään ei ollut halua auttaa muuten. En osaa lukea enkä kirjoittaa.

Ohjeena nuoremmille sanoisin sen, ettei ruokaa pidä koskaan tuhlata. Pitää myös osata tulla toimeen rikkaiden ihmisten kanssa ja tehdä työ hyvin. Vain siten pystyy saamaan mitään. Elämässä pitää olla rehellinen kaikessa.

Sitä ihmettelen, että naiset eivät enää synnytä normaalisti nykyään. Nyt tarvitaan lääkäriä, joka avaa äidin vatsan, jotta lapsi saadaan pois.”

2018-6-vanhuus-3.jpg
Elsa Assis Fontes halvaantui vuosikymmeniä sitten pudottuaan riippumatosta kesken yöunien.

Elsa Assis Fontes, 66
São Gabriel da Cachoeira, Brasilia

Ikäni ei huolestuta minua. Elämä jatkuu vanhana ja nuorena. Sitä saa, mitä tilaa.   

Tipuin riippumatosta kesken yöunien enkä ole pystynyt kävelemään sen jälkeen. Itkin kun ymmärsin, etten tule enää koskaan liikkumaan. Aviomieheni Alfredo, 69, sanoo, että onnettomuus tapahtui vuonna 1986.

Istun pyörätuolissa ja se on hyvä asia, sillä täällä vain harva saa pyörätuolin. Alfredo on niin vahva, että jaksaa työntää minut viereiselle kukkulalle tai rannalle, mutta enimmäkseen istun kotona.

Minulla oli kolme lasta, mutta yksi heistä kuoli. Neljä lastenlastani asuvat kaukana. Olen adoptoinut pojan, joka on nyt viisitoistavuotias. Hän auttaa minua paljon. Pojan ollessa nuori hänen äitinsä antoi hänet minulle, sillä äidin varat eivät riittäneet pojan kasvattamiseen.

Asumme ilmaiseksi kunnan omistamassa asunnossa, mutta joudun itse kustantamaan lääkkeeni selkävaivojeni taltuttamiseksi. Valtioneläke ei riitä elämiseen, joten teen käsitöitä naapureilleni. Elämä on kallista. Ruuaksi ostan maniokista valmistettua jauhoa, papuja, riisiä, nuudeleita ja kanaa. Mieluummin ostaisin kalaa, mutta se on liian kallista.

Minulla on ystäviä, sukulaisia, setiä ja serkkuja. En koskaan koe olevani yksin. Naapurit saattavat kysyä kuulumisia. Luokseni kylään saattaa tulla pappi tai lähellä sijaitsevan sotilastukikohdan tutuksi tullut väki.  

Vanheneminen ei ole haikeaa. Meistä vanhoista pidetään hyvää huolta täällä. Olisi toki mukavampaa viettää viimeiset vuodet kotikylässäni Kolumbian puolella, vesiputousten lähellä. Sinne on yli viikon matka veneellä. En muista, milloin olisin viimeksi käynyt siellä. Alfredo, kauanko siitä on? 30 vuotta.”

2018-6-vanhuus-4.jpg
Seija Nyman asuu Tampereella. Vaikkei hän itse pääse tapaamaan ihmisiä niin usein kuin haluaisi. Hän saa usein kotiinsa kyläilijöitä.

Seija Nyman, 73
Tampere, Suomi

Vanheneminen on asia, johon pitää vain sopeutua, vaikkei tahtoisikaan. Ei sille voi mitään.  Jäsenet kipeytyvät eikä näe enää tuttuja ihmisiä entiseen malliin, kun ei pääse samalla tavalla liikkumaan. Näen kuitenkin lapsenlapsiani päivittäin, kun he käyvät minua tapaamassa. Heitä on yhteensä seitsemän – kolme isompaa ja neljä pienempää. Kun he tulevat, me juodaan kahvit ja rupatellaan.

Olen itse saanut kaksi lasta. Toisen heistä menetin, kun lapsi jäi nelivuotiaana auton alle. Hän olisi nyt reilu viisikymppinen. En ole oikein koskaan toipunut siitä. Siihen ei koskaan totu enkä soisi sellaista menetystä kenellekään.

Kun olin nuori ja minulla oli perhe, kuljin talosta taloon, ovelta ovelle, myymässä pitsiliinoja.  Sillä tavalla vein perhettä eteenpäin.

Kun jollakulla romanilla oli asunto, pienikin, kokoonnuttiin sinne ja jaettiin leipä kaikkien kesken, vaikka se olisi ollut kerjuuleipä. Pidettiin romanitavoista kiinni.

Nyt minulla on sepelvaltimotauti ja sydänvaivoja. Kesäisin vietän aikaa kotiseudullani Savonlinnassa, tapaan siellä sukulaisia. Talvisaikaan soittelemme päivittäin.

Nuorille opetan, että pitää olla kohtelias kaikille eikä koskaan saa olla niin kiire, ettei ehdi kysyä ihmisiltä kuulumisia, mistä he tulevat ja minne he ovat menossa. Pitää olla rehellinen, eikä saa valehdella eikä varastaa.

Vanhoja ihmisiä kunnioitetaan siten, että heidän läsnä ollessaan harkitaan, mitä puhutaan. Minä koen, että minua kunnioitetaan. Vanha ihminen on vanha, olipa mustalainen tai valkolainen. Vanhat ovat elon tiellä väsyneitä ihmisiä, jotka ansaitsevat arvostusta.”

2018-6-vanhuus-5.jpg
António Caspan päivät kuluvat halvaantuneen vaimon omaishoitajana ja oman maatilan töissä. Vastuuta on paljon, ja siksi on välillä osattava höllätä.

António Caspa, 70
Melides, Portugali

Vanheneminen ei tunnu hyvältä. Tunnen heikkeneväni henkisesti ja fyysisesti, mutta jos osaan antaa periksi ja pusken vähemmän, voin jopa nauttia nykyisestä elämänvaiheestani. Hyväksyn, että hyvät ja huonot päivät kuuluvat elämään: välillä sataa, välillä paistaa.

Olen vaimoni omaishoitaja. Hän on entinen ballerina, joka halvaantui kolmetoista vuotta sitten aivosyövän takia, ja oli lähellä kuolla sen seurauksena. Hoidan pyörätuolissa istuvan vaimoni lisäksi ison maalaistalomme kaikki työt. Voin olla kotoani pois pisimmillään viisi tuntia.

En luota enää kehoni toimivuuteen. Kun lihaksieni voima on hiipunut, en pysty esimerkiksi enää kiipeämään mäntyyn keräämään pinjansiemeniä tai viljelemään vihanneksia. On paljon työtä, joita en voi enää tehdä. On vaarallista kiivetä puuhun: kukaan ei ole auttamassa, jos putoan. Olen yksin vastuussa hirveän paljosta. Onneksi saamme lounasruokaa vapaaehtoisjärjestöltä ja kaksi kertaa viikossa vaimoani kylvetetään.

Vanhuus on tuonut minulle kykyä ymmärtää paremmin muita ihmisiä ja heidän ajatuksiaan. Isoissa kaupungeissa vanhuus on kuin sairaus; apua ei ole paljoa tarjolla. Tällaisissa Melidesin kaltaisessa pikkukylässä vanhukset kuuluvat katukuvaan. Täällä on enemmän vanhuksia kuin nuoria. Pienen yhteisön vahvuuksiin kuuluu naapurista välittäminen.

Elämä on paras opettaja. Se on antanut minulle kaiken. Nuoremmille sanoisin: Elä elämääsi hetkessä ja ota siitä kaikki irti. Mutta muista samalla, että joskus sinustakin tulee vanha.”

Nyt kun olet täällä...

... meillä on pieni pyyntö. Olemme laittaneet kaikki juttumme ilmaiseksi verkkoon, jotta mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan korkealuokkaisesta journalismista. Lisätulot auttaisivat meitä kuitenkin tekemään entistä parempaa lehteä. Pyydämmekin, että tilaisit Maailman Kuvalehden printtiversion. Lehti on edullinen, ja samalla tuet tärkeää työtä oikeudenmukaisen maailman puolesta. Jos printti ahdistaa siksi, että maksullinen lehti on aina pakko lukea kannesta kanteen tai että sen takia pitää kaataa puita, laita läpykkä kiertoon mahdollisimman monelle ystävälle, sukulaiselle, tuntemattomalle. Pidemmittä puheitta, siirry tilaussivulle. Kiitos!

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu