”Mitä korttia käytetään? Aktivistikorttia? Kommunistikorttia? Mamukorttia?” Simón Riestra kysyy ja nauraa niin, että nauru peittoaa keittiössä pyörivän pesukoneen kolinan.

Kotikaupungissaan Tampereella Riestra, 43, tunnetaan hersyvän itseironian lisäksi Maailmantango-festivaalin perustajana ja intomielisenä kaupunkikulttuurin kehittäjänä. Häntä kuvaillaan ystävälliseksi, teräväksi ja vieraanvaraiseksi persoonaksi. 
 
Samalla kun Riestra laittaa pöydän koreaksi, hän johdattaa vieraansa synnyinkaupunkiinsa Chilen Santiagoon.

Eletään vuotta 1983. Kahdeksanvuotias Simón on palaamassa koulusta kotiin. Häntä odottaa pelottava näky: Kotipiha on täynnä poliisiautoja. Naapurin Juana-täti astelee vaivihkaa Simónia vastaan ja taluttaa tämän kotiinsa. Hän sanoo, että nyt ryhdytään rakentamaan Simónille majaa talon välikaton alle.

Pojan mielestä idea on hauska.

”Miksei kotiin voi mennä? Missä ovat isä ja äiti sekä Pablo-veli ja Javiera-sisko?” Simón alkaa silti kysellä.

Pienelle kyselijälle ei vielä tuolloin kerrota, että hänen äitinsä Silvia ja isäpuolensa Hugo on pidätetty.

Chilessä perhe tarkoittaa useiden sukupolvien yhteisöä ja isovanhemmat toimivat usein lasten ensisijaisina kasvattajina.  

Naapurusto on toki selvillä pidätyksestä ja sen syistä. Silvian tiedetään toimivan agitaattorina ja Hugon sissikomentajana vastarintaliikkeen MIR-ryhmässä. Ryhmä kapinoi vuonna 1973 vallan anastanutta kenraali Augusto Pinochetin johtamaa sotilasjunttaa vastaan. 

Silvia ja Hugo teljetään kahdeksi vuodeksi vankilaan. Perheen kahden nuorimman lapsen kohtalo ei selviä pitkään aikaan, vaikka sukulaiset etsivät heitä. Lopulta paljastuu, että Pablo ja Javiera on viety vankilaan vanhempiensa kanssa.

Esikoinen päätyy erilleen muusta perheestä naapurin tädin otettua oikeuden omiin käsiinsä. 

Tuonaikaisessa Chilessä monet joutuvat elämään peitetarinaa vuosia. Simónin osalta leikki jatkuu vain muutaman päivän. Ullakkopiileskelyn jälkeen Eliana-isoäiti ja isomummu Aida hakevat Simónin luokseen. 

Pikku-Simón käy tapaamassa vanhempiaan vankilassa. Vierailut ovat jännittäviä. Traagisempi puoli – vanhempien vankilassa kokema kidutus – selviää hänelle vasta vanhempana. 

”Myöhemmin olen ymmärtänyt, että isovanhempani halusivat pitää minut mahdollisimman etäällä siitä maailmasta.”

Simón jää asumaan isoäitinsä ja isomummunsa taloon meren rannalle vielä vanhempiensa vapauduttua. Kuvio ei ole kovin erikoinen – Chilessä perhe tarkoittaa useiden sukupolvien yhteisöä ja isovanhemmat toimivat usein lasten ensisijaisina kasvattajina. 

Nyt Riestra nimeää Elianan ja Aidan  nuoruutensa tärkeimmiksi esikuviksi. Kaksikko poikkesi ikäpolvensa tyypillisimmistä edustajista. Molemmat olivat käyneet lukion ja korostivat tyttärenpoikansakin kasvatuksessa koulutuksen merkitystä. 

Sekä Elianasta että Aidasta piirtyy vahvan naisen muotokuva. Naiset kulkivat Argentiinan Eva Peronin viitoittamaa tietä. 

”Eliana ja Aida opettivat, että jos nainen on kauhea, se johtuu siitä, että hänessä elää liikaa miestä”, Riestra nauraa. 

Riestran 15-vuotias Isadora-tytär kurkkii keittiön ovelta ja tiedustelee, voisiko isä ajaa hänen ystävänsä huomenna töihin, koska tämä ei enää ehdi bussiin. Isä ratkaisisi tilanteen siten, että antaisi taksirahaa, mutta tytär pyöräyttää silmiään, kääntyy kannoillaan ja poistuu. 

”On hienoa, että hän kapinoi. Juuri noin sen pitää mennä”, Riestra sanoo ja kantaa lisää herkkuja pöytään.

Hän puhuu lastensa kanssa espanjaa, italiaa ja suomea.  

”Lapseni ovat eurooppalaisia. He ovat syntyneet Suomessa ja Suomi on osa Eurooppaa.” Itsensä hän määrittelee maailmankansalaiseksi.

Elianan ja Aidan mielestä vain lääkärin, diplomi-insinöörin ja juristin urat olivat kunnollisia ammattivaihtoehtoja pojanpojalle.

Riestra ei ole hakenut Suomen kansalaisuutta – ei liioin Italian tai Espanjan, vaikka hänellä olisi mahdollisuus niihinkin. Äidin vanhemmat muuttivat 1800-luvulla Italiasta ja biologisen isän vanhemmat Pohjois-Espanjasta. Uusi manner tarjosi tuolloin mahdollisuudet parempaan elämään. Siksi siirtolaisten kulttuuri Chilessä pysyi Riestran mukaan eurooppalaisena.  

”Napanuora vanhalle mantereelle ei ole katkennut, toisin kuin Yhdysvalloissa.”

”Haluatteko muuten maistaa paikallista olutta”, hän vaihtaa aihetta.

Olut on Riestran uusin intohimo. Hän työskentelee kaiken muun ohella osa-aikaisesti tamperelaisessa Pyynikin käsityöläispanimossa.

”Sydämeltäni olen proletaari”, hän huomauttaa ja jatkaa tarinaansa. 

Vankilatuomion jälkeenkin Silvia ja Hugo jatkoivat vastarintaliikkeessä. Kumpikaan ei allekirjoittanut diktatuurihallinnon edellyttämää asiakirjaa, jossa he olisivat pyytäneet toimiaan anteeksi maan hallinnolta. 

Pariskunta karkotettiin Chilestä. He muuttivat Suomeen, jossa toimi aktiivinen Chile-solidaarisuusliike.

Riestra jäi Santiagoon. Isoäidit olivat ankaria kasvattajia. Jos ei totellut, sai ympäri korvia. 

Elianan ja Aidan mielestä vain lääkärin, diplomi-insinöörin ja juristin urat olivat kunnollisia ammattivaihtoehtoja pojanpojalle. Myös trappisti- tai fransiskaanimunkin elämä olisi tullut kysymykseen. Jälkimmäisten varalle oli jo tehty sopimus pappien kanssa. Luostarin välttääkseen Riestra alkoi opiskella oikeustiedettä

Riestra edistyi opinnoissaan, mutta ilman vastausta jääneet kysymykset pyörivät mielessä yhä enemmän. 

”Parikymppisenä aloin pohtia, kuka olen ja missä minun kuuluisi elää. Kai se oli jonkinlainen identiteettikriisi.”

Riestra päätti suunnata Eurooppaan ja hankki kriminologian opiskelupaikan Roomasta. Ennen sitä hän halusi kuitenkin tavata vanhempansa ja käydä heidän kanssaan asioita läpi. Niinpä hän osti maaliskuussa 1998 menolipun Varkauteen, jonne vanhemmat olivat asettuneet.

Juristikokelas arvioi, että asiat selviäisivät kolmessa kuukaudessa. Isä, äiti ja poika keskustelivat, mutta aika ei riittänyt. Edellisestä tapaamisesta oli kuusi vuotta eikä 1980-luvun tapahtumia oltu käsitelty. 

Vanhempien ja pojan välillä on edelleen paljon kipeitä asioita, joiden käsitteleminen on mahdotonta. 

”Vasemmistosisseillä on oma kotikulttuurinsa. Silvian ja Hugon tarinoissa on valtavasti paatoksellisuutta, josta en pidä, vaikka ymmärränkin ilmiön. Heillä on syviä sotatraumoja – minullakin on – mutta yritän purkaa niitä rakkauden ja työn avulla. Pyrin olemaan mahdollisimman rakentava.” 

Ja on Riestra rakentanutkin. Maailmantango-festivaalin hän järjesti ensimmäisen kerran 12 vuotta sitten Tampereelle asetuttuaan ja on siitä lähtien joka vuosi laajentanut ja monipuolistanut tapahtumaa. Hän on ollut mukana lukemattomissa muissakin tamperelaisissa kaupunkitapahtumissa ja puolustanut näkyvästi vapaita kulttuuritiloja.

Mutta takaisin Varkauteen ja vuoteen 1998. Suurin osa chileläispakolaisista palasi takaisin kotimaahansa Pinochetin hallinnon päätyttyä 1990-luvun alussa, mutta Riestran vanhemmat ovat jääneet Suomeen. Hugo työskentelee huoltomiehenä ja Silvia-äiti opettaa espanjaa. Riestra jää asumaa heidän luokseen ja  hankkii paikallisesta lukiosta taideopettajan sijaisuuksia. Oikeustieteen opinnot jäävät ja hän hakeutuu ammattikouluun artesaanilinjalle. 

Voisi olettaa, että pieni Varkaus näytti Santiagossa kasvaneen nuoren miehen silmissä ankealta.

”Ei ollenkaan. Varkaus oli erityisesti vielä tuolloin hieno työläiskaupunki. Meillä oli siellä paljon tovereita.”

Riestra muistaa erityisen hyvin talvisodan ja jatkosodan käyneen toveri Ilpon, joka vieraili perheen kodissa miltei joka viikonloppu. Silvia, Hugo ja Ilpo tuntuivat ymmärtävän hyvin toisiaan.
 
Chilen poliittista tilannetta Riestra seuraa lehtien välityksellä ja kuvailee tämänhetkisen oikeistohallituksen politiikkaa röyhkeäksi. Mies osoittautuu kiihkeäksi suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannattajaksi. 

”Kun kaipaus iskee, menen syysmyrskyllä saunomaan Rauhaniemen kansankylpylään.” 

Riestra on Suomelle kiitollinen  monesta asiasta. Kriittinen sävy nousee kuitenkin pintaan, kun puhutaan tämän hetken ilmapiiristä.

”Epätasa-arvo on pahinta väkivaltaa. Sitten 1930-luvun Suomessa ei ole tehty niin paljon henkistä pahaa kuin mitä nykyhallitus on tehnyt leikkaamalla heikompiosaisten toimeentulosta.” 

”Suomessa on totuttu siihen, että kaikista huolehditaan. Jokaisen pitää olla valmis antamaan omistaan. Meidän työssäkäyvien pitää maksaa veroja niin, ettei kenenkään tarvitse kärsiä. Kaikilla on oikeus perusasioihin. Näin säilytetään yhteiskuntarauha”, hän sanoo.  

Oman osansa kritiikistä saa media, joka nostaa äärioikeistoa hänen mielestään liian isosti näkyviin. 

”Kannatus on niin pieni, ettei sellainen liike edusta ketään.” 

Puoluepolitiikkaakin hän on kokeillut. Viime vuonna Riestra jakoi Tampereella Kansanuutisia Vasemmistoliiton kuntavaaliehdokkaana. 

Mieleen palautui, kun hän 1980-luvulla jakoi isoäidin kanssa El Siglo ja El Rebelde-lehtiä Santiagossa. Se oli maanalaistoimintaa, mutta henki oli sama.
 
Riestran ”korteista” käyttämättä on vielä aktivistikortti. Mitä aktivismi hänelle tarkoittaa 2010-luvun Suomessa?   

”Sitä, että luon hyvinvointia ja olen kaikille ystävällinen. Annan toisille tilaa ja kunnioitan yhteisiä sääntöjä. Hymyilen. Teen pieniä eleitä. Annan paidan, jos jollakin on kylmä. Vien pihassa leikkiville lapsille kesällä mansikoita.” 

Chilessä Riestra ei ole käynyt sen jälkeen, kun sieltä lähti vuonna 1998. Nuoruuden kiinnekohdat Santiagossa ovat kadonneet. Isovanhemmat ovat kuolleet. Aidan ja Elianan vaaleansininen rantatalo on poissa.

Ainoa, mitä Riestra Chilestä kaipaa, on meri. Sen puutteeseen on lääkkeensä. 

”Kun kaipaus iskee, menen syysmyrskyllä saunomaan Rauhaniemen kansankylpylään.” 

Simón Riestra

• Syntynyt vuonna 1975 Chilen Santiagossa.
• Asuu Tampereen Pyynikinrinteellä suomalaisen avopuolisonsa sekä tyttäriensä Isadoran ja Saran kanssa.
• Tampereella vuosittain järjestettävän kaupunkitapahtuma Maailmantango-festivaalin johtaja. 
• Konserttien lisäksi festivaali tarjoaa muun muassa taidenäyttelyitä, tanssikursseja, elokuvia ja runoiltoja. 
• Supersankarikseen Riestra nimeää Nälkäpeli-trilogian Katniss Everdeenin.