Maailmassa on nyt enemmän vanhuksia kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa. Viime vuonna julkaistun YK:n ikääntymisraportin mukaan yli 59-vuotiaiden määrä on yli kaksinkertaistunut vajaassa 40 vuodessa.
Väestön ikääntyminen tulee muuttamaan yhteiskuntia merkittävästi kaikkialla maailmassa. Siksi tartuimme tähän aiheeseen: vanhuuteen.
Eri yhteiskunnat pystyvät mukautumaan tuleviin väestörakennemuutoksiin eri tavoin. Maissa, joissa infrastruktuuri ja sosiaaliturva ovat heikompia, vanhukset ovat riippuvaisia jälkikasvustaan, mutta toisaalta vanhuuden laatua nostaa yhteisön tuki. Vanhaa ihmistä ei jätetä yksin.
Olen miettinyt, missä itse haluaisin vanheta. Missä minulla olisi hyvä olla niin fyysisesti kuin psyykkisesti? Jäisinkö Suomeen?
Tunnen lukuisia uusia suomalaisia, jotka ovat kasvaneet yhteisöllisen kulttuurin maissa eri puolilla Latinalaista Amerikkaa, Afrikkaa ja Aasiaa. He sanovat usein, kuinka hieno maa Suomi on asua, kun on työikäinen ja terve. Täällä on helppo elää rauhallista perhe-elämää. Koulutus on ilmainen ja terveydenhuolto hyvä.
Ajatus laitoksessa vanhenemisesta, ilman yhteisön tukea ja turvaa, tuntuu muualta tänne tulleesta painajaismaiselta.
Silti monelle heistä ajatus vanhenemisesta Suomessa tuntuu ahdistavalta. Ajatus laitoksessa vanhenemisesta, ilman yhteisön tukea ja turvaa, tuntuu muualta tänne tulleesta painajaismaiselta. Niin se tuntuu kyllä kantasuomalaisestakin. En ehkä haluaisi jäädä tänne – varsinkaan jos lapseni eivät jää.
Elina Hirvonen kertoo tämän lehden kolumnissaan oikeusoppineiden kannanotosta, jonka mukaan Suomessa vanhuksia jätetään heitteille. Vanhusten kotihoidon tilanne on tätä nykyä katastrofin partaalla.
Hirvonen kysyy, miten on mahdollista, että maailman vauraimpiin kuuluvassa maassa on vuodesta toiseen varaa jättää heitteille ihmisiä, jotka eivät enää pärjää itse? Ja edelleen: Miten on mahdollista, että Suomessa moni ihminen ei saa vanheta kunnioituksen ja rakkauden, vaan yksinäisyyden ja avuttomuuden ympäröimänä?
Banaaliuden uhallakin teen rinnastuksen. Kerromme tässä lehdessä vantaalaisen Aulikki Ansamaan, 66, kummivanhuksesta Husnia Jumaanista, 84. Libanonin pakolaisleirillä elävä vanhus on kaukana kotimaastaan Palestiinasta, jatkuvien sähkökatkosten ja puutteellisen infrastruktuurin keskellä, mutta viettää päivänsä lastensa ja lastenlastensa ympäröimänä.
Suomi on täynnä yksinäisiä vanhuksia, joiden luona ei käy kukaan. Liian monet kuolevat yksin kodeissaan.
Mitä voimme tehdä, jotta näin ei olisi?
Voisitko sinä olla kummi suomalaiselle vanhukselle?