Tiina Tuomala seisoo Maracaibon kadulla kolmen venezuelalaisen ystävänsä kanssa. Samassa hän tuntee aseen ohimollaan. Kuin tyhjästä ilmestynyt mies vaatii häneltä rahaa.
”Nyt käy huonosti”, Tuomala ajattelee.
Yleensä hänellä on aina rahaa mukanaan. Juuri tällä kertaa taskut ovat kuitenkin tyhjät. Tilanteen pelastaa ystävä, jolla on kaulassaan kultainen kaulaketju. Ryöstäjä tyytyy siihen ja juoksee tiehensä.
On tammikuu 2002, ja Tuomala 28-vuotias. Tuomala työskentelee Venezuelassa Suomen Lähetysseuran kummilapsiprojektissa.
Maassa on yleislakko. Kaupoista on loppunut ruoka. Hyllyiltä löytyy enää riisiä ja purkkiruokaa. Presidentti Hugo Chávezin kannatus on romahtanut ja hallitus on kriisissä. Venezuela on hyvää vauhtia ajautumassa poliittiseen ja taloudelliseen sekasortoon.
”Siitä alkoi pelottava aika. Maa muuttui täysin. Ihmiset pelkäsivät, mitä tästä seuraa.”
”Pääkaupunki Caracas oli kaaoksessa. Chávezin vastustajat ja kannattajat ottivat yhteen. Vallankumouksen pelossa Chávez aseisti slummien köyhiä ja maksoi heille mielenosoituksiin osallistumisesta”, Tuomala muistelee.
Kansan raivo purkautui väkivaltana ja ryöstelyinä. Viha ulkomaalaisia kohtaan lisääntyi.
Suomen Lähetysseura halusi evakuoida Tuomalan. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska bensa oli loppunut.
”Siitä alkoi pelottava aika. Maa muuttui täysin. Ihmiset pelkäsivät, mitä tästä seuraa.”
Kolme kuukautta tämän jälkeen tapahtui armeijan tukema vallankaappaus. Kahden päivän kuluttua Chávez palasi kuitenkin takaisin valtaan.
Maailman eriarvoisuus herätti
Tuomalan tie sinetöityi jo lukiovuosina. Vaihto-oppilasvuosi Costa Ricassa havahdutti hänet maailman epätasa-arvoisuudesta.
”Näin ensimmäisen kerran katulapsia ja köyhyyttä.”
Myös perhe, jonka luona hän asui, oli köyhä. Välillä heillä ei ollut edes ruokaa.
”Silloin tajusin, että ihmiset elävät erilaisessa maailmassa, kuin itse.”
Suomeen palattuaan Tuomala päätti, että haluaa ammatin, jossa voisi auttaa lapsia.
”Tuli olo, että jotenkin pitäisi hyvittää sitä omaa, hyvää osaansa.”
Kesä meni Viipurin katulapsityössä. Syksyllä alkoivat sosionomin opinnot Lahdessa.
Mutta Latinalainen Amerikka veti edelleen puoleensa. Niinpä Tuomala teki yhden harjoittelujaksoistaan Costa Ricassa ja lopputyönsä Brasiliassa. Sen jälkeen tie vei Brasilian kautta Venezuelaan.
Katulasten karu elämä
Venezuelan pääkaupungin Caracasin kadut ovat täynnä katulapsia: liimaa haistelevia poikia, tyttöjä, jotka hankkivat ”helppoa rahaa” prostituutiolla, 14-vuotiaita teiniäitejä vauvoineen. Jotkut katulapset toimivat ”lentokoneina” kuljettamalla viestejä eri huumejengien välillä.
Kolme vuotta lähtönsä jälkeen Tuomala palasi Venezuelaan. Tällä kertaa vapaaehtoistyöntekijäksi katulapsijärjestöön nimeltään Asociacion Ayuda a Un Niño. Järjestön oli perustanut rikas caracasilainen nainen, joka ylläpiti kolmea lastenkotia katulapsille.
Lapset saivat kodin, ruoan ja mahdollisuuden käydä koulua. Lastenkoteihin mahtui kuitenkin ainoastaan neljäkymmentä lasta.
Eräänä päivänä Tuomala löysi kadulta nelivuotiaan pojan.
”Hän oli eksynyt perheestään, eikä löytänyt enää takaisin kotiin.”
Mutta kaikkia ei voitu pelastaa.
”Niitä, jotka olivat käyttäneet päihteitä liian pitkään, oli vaikeaa saada kaduilta pois. He lähtivät mieluummin takaisin kadulle, kuin jäivät lastenkotiin.”
Kadulla asuville Tuomala toimi kuuntelijana, ruokkijana ja sairaanhoitajana. Puhdisti heidän haavojaan, antoi laastaria, lohtua ja ruokaa.
Venezuelan syöksykierre kiihtyi
Suomeen palattuaan Tuomala on jatkanut työskentelyään lasten hyväksi. 13-vuotta on vierähtänyt Helsingissä maahanmuuttajataustaisten ja sijaishuollon päätyttyä tukea tarvitsevien nuorten kanssa.
Nyt palavasilmäinen nainen istuu töölöläisessä kahvilassa ja muistelee Venezuelan muutosta. Hän nimittää vuoden 2002 lähtölaukaukseksi maan alamäelle.
”Sitä ennen kaikki oli todella hyvin. Kaupoista sai ihan samoja asioita kuin täältä. Ystävilläni oli autoja, haaveita tulevaisuudesta ja ammateista. Ihmisillä oli mahdollisuuksia.”
Jo kolmessa vuodessa Venezuelan taloudellinen ja poliittinen tilanne oli mennyt lujaa alamäkeä. Inflaatio oli hurjaa. Ruokaa säännösteltiin. Yksityis yritykset oli muutettu valtion yhtiöiksi ja maatilat otettu haltuun hallituksen toimesta. Öljy-yhtiöiden työntekijät oli vaihdettu Chavezin lähipiiriläisiin.
Koulutettu väestönosa oli alkanut paeta maasta. Perheet hajosivat.
”Kolme ystävääni oli jo muuttanut ulkomaille. He olivat myös hylänneet Chávezin julistaman sosialistisen aatteen, chavismin.”
Muutos näkyi myös väkivallan lisääntymisenä. Enää ei tarvinnut edes syytä ihmisen tappamiseen. Erityisesti katulasten henki oli halpa.
”Jos lapsi kuoli tai tapettiin, kukaan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Osalla heistä ei ollut henkilötodistuksia. Käytännössä se merkitsi sitä, että lasta ei ollut olemassakaan.”
Vuoren huipulta slummiin
Myös Caracasissa Tuomalan jokapäiväisenä seuralaisena oli ahdistus ihmisten eriarvoisuudesta.
Iltaisin tilanne konkretisoitui. Tuomala asui entisessä Espanjan suurlähetystön rakennuksessa, joka sijaitsi yläluokan asuttaman vuoren huipulla. Valtava talo oli muurin ympäröimä. Oli kolmet kalteriovet ja portinvartijat.
Vuorelle johtavan tien toisella puolella sijaitsi Petare, Caracasin suurin slummialue.
”Se kontrasti alueiden välillä tuntui ihan hirveältä.”
Huono omatunto ei poistanut sitä tosiasiaa, että autiossa talossa asuminen oli pelottavaa. Talon pihalta varastettiin tavaroita. Slummista kuului joka yö laukauksia ja ammuskelua.
”Huoneissa ei ollut lukkoja, joten siirsin öisin raskaita lipastoja ovien eteen. Yöt nukuin keittiöveitset tyynyn alla.”
Tunteet purkautuivat kirjaan
Vasta myöhemmin Tuomala huomasi, että Etelä-Amerikan kokemukset ja muistot puskivat esiin pelkotiloina.
”En vieläkään pysty edes Suomessa asumaan ensimmäisessä kerroksessa, jos ikkunassa ei ole kaltereita.”
Kokemuksensa ja ajatuksensa Tuomala on purkanut graafiseen novelliin Kalterikaupunki. Sen on kuvittanut niin ikään Venezuelan katulapsijärjestössä työskennellyt Ella Brigatti.
Suurin trauma syntyi kuitenkin ihmisten eriarvoisuudesta ja maailman epäreiluudesta. Siitä, että kohtalo määrittelee sen, kenen elämä hajoaa palasiksi. Siitä, että syyttömät ihmiset joutuvat pakolaisiksi omasta maastaan.
”Mitä me olemme muka tehneet sen eteen, että ansaitsemme niin paljon paremman elämän, kuin venezuelalainen, syyrialainen tai joku muu? Millä oikeudella me ajattelemme, että tämä maa on vain meitä varten? Että tämä hyvä ei kuulu muille?”
Venezuelan tulevaisuuden Tuomala näkee synkkänä.
”Ainoastaan, jos maahan saisi uuden, uudistusmielisen presidentin ja hallituksen, silloin muutos olisi ehkä mahdollinen. En kuitenkaan näe, että ainakaan aiemmalla oppositiolla olisi mitään intressejä palata maahan.”