Välillä hiukan nolottaa olla suomalainen maailmalla. Vaalea tukka ja siniset silmät herättävät etelässä kiusallista huomiota, massaan on vaikea sulautua.
Ruotsissa ja Virossa nämä ominaisuudet eivät erota joukosta. Kuitenkin edelleen hävettää astua Suomen-laivasta naapurimaan kamaralle, kun samaan aikaan maihinnoususiltaa sattuu kävelemään viinalta haiseva ja kovaan ääneen kiroileva maanmies.
Useammin suomalaisuudesta saa kuitenkin olla ylpeä. Meillä bussit lähtevät ajallaan, kaduilla ei ole roskapussivuoria eikä kukaan etuile jonossa. Ulkomaalaisten leuat loksahtavat viimeistään silloin, kun kertoo, että meillä yliopisto ei maksa mitään, vaan opiskelijalle päinvastoin maksetaan. Vuosilomaakin on yleensä vähintään viisi viikkoa.
Ja tuoreimpana ja suurimpana ylpeydenaiheena tietysti tutkimus, jonka mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa. Sitä ei välttämättä tosin aina huomaa, jos lukee vaikkapa Facebook-kirppisten keskusteluketjuja. Ovathan suomalaiset myös muita kansakuntia taitavampia onnensa kätkemisessä.
Raja ylpeyden ja isänmaallisuuden sekä toisaalta omahyväisen nationalismin välillä on epätarkka.
Nationalisti on ihminen, joka rakastaa maataan, mutta haluaa käpertyä rajojen sisään, sulkea rajat muilta.
Patriotismin ja nationalismin välistä eroa on kuvannut oivaltavasti ranskalainen professori Guy Queguiner, jota toimittaja-kirjailija Heikki Aittokoski lainaa kirjassaan Kuolemantanssi. Patriootti on ihminen, joka rakastaa maataan, mutta on avoin muille. Nationalisti taas on ihminen, joka rakastaa maataan, mutta haluaa käpertyä rajojen sisään, sulkea rajat muilta.
Kehitysmaissa ja erityisesti kehitysyhteistyötä tehdessä ylpeily oman maan hyvinvoinnilla ja esimerkillisyydellä on erityisen vaikea laji – ja patrioottiset tunteet saatetaan helposti sekoittaa nationalismiin.
Kehitysyhteistyön ohjenuoria ovat pitkään olleet tasaveroinen kumppanuus, paikallinen omistajuus ja toinen toiselta oppiminen. Tässä on tultu pitkälle esimerkiksi Suomen virallisen kehitysyhteistyön alkutaipaleilta, jolloin kehitysmaita haluttiin auttaa lähettämällä paikalle esimerkiksi suomalaisia metsäasiantuntijoita.
Nykyään korostetaan kehitysmaiden omaa vastuuta kehityksestään. Kehitysyhteistyöllä tuetaan ihmisten mahdollisuuksia kohentaa itse elinolojaan ja rakentaa vakaampaa sekä reilumpaa yhteiskuntaa.
Tämän lehden teema on yksi lukijoiden erityisesti toivomista: suomalaiset maailmalla. Vaikka moni meistä tunteekin itsensä maailmankansalaiseksi, on silti kiinnostavaa lukea siitä, miten me suomalaiset vaikutamme maailmanmenoon muualla, mitä olemme saaneet aikaan ja miten meihin suhtaudutaan.
Ja mitä suomalaisuudella ylpeilyyn tulee, on yksi tarina, josta kehitysmaissa ollaan yllättyneitä ja äärimmäisen kiinnostuneita. Vielä 1960-luvulle saakka Suomikin – yksi maailman vauraimmista maista – oli kehitysavun kohde.
Samantapaisia kokemuksia sodasta ja köyhyydestä on lähes kaikilla. Jos joskus käyn liian patrioottiseksi, nipistän korvalehteäni ja muistutan itseäni tästä.