Emma Vepsän, 30, ensimmäinen oma ulkomaanmatka tapahtui heti ylioppilasjuhlien jälkeen.

”Ajattelin, että ulkomaanmatka olisi sopiva kohde lahjarahojen käyttöön.”

Kohdemaaksi valikoitui Bosnia-Herzegovina – tai oikeastaan sen pääkaupunki Sarajevo. Kaupungin nimi kuulosti houkuttelevalta, mutta juuri muuta Vepsä ei tiennyt kohteesta.

Kaksi kuukautta myöhemmin Vepsä istui jo kummisetänsä rekan kyydissä matkalla Espanjan Valenciaan. Sieltä hän lähti interrailaamaan, eikä ole sen jälkeen juuri pysähtynyt.

Eurooppa, Aasia, Afrikka, Lähi-itä. Lentäen, junalla, bussilla ja liftaten. Vepsän missio on ollut aina sama: tutustua paikallisiin ja tarttua hetkeen.

Siksi Vepsä matkustaa aina yksin.

”En ole varsinkaan aiemmin ollut mikään esimerkillinen kompromissien tekijä. En halua käyttää aikaani siihen, että pitää neuvotella jonkun kanssa.”

Yksin liikkuessa ihmisten on myös helpompi lähestyä häntä ja tarjota peukalokyyti.

Kuskit huolissaan naisliftarista

Vepsä on liftannut Euroopan lisäksi muun muassa Lähi-idässä, Aasiassa ja Afrikassa.

7350 kilometrin mittaisesta talvisesta liftausreissusta Moskovasta Afganistaniin Vepsä kirjoitti kirjan Asfalttivolgaa etelään (Atena).

”Etäältä on niin paljon helpompi osoitella sormella.”

Kirjan tarkoitus on paitsi avata paikallisten ihmisten elämää, myös todistaa, että pohjimmiltaan ihminen on aika samanlainen paikasta riippumatta. Hyväntahtoinen, kiltti, mutta myös valitettavan epäluuloinen tuntematonta kohtaan. Vepsä kertoo, että usein kuskit kysyvät, eikö häntä pelota liftata yksin?

”Vastaan, että juurihan nousin kyytiisi. Miksi se toinen kuski olisi sen vaarallisempi?”

Vepsän kirja vie lukijan Venäjän, Kazakstanin, Kirgisian, Tadzikistanin ja Uzbekistanin läpi Afganistaniin. Matkat sujuvat pääosin rekkojen kyydissä, ja yösijat järjestyvät paikallisten sohvasurffareiden luota.

Olipa maa tai kaupunki mikä tahansa, kuljettajat ja majoittajat avaavat omat henkilökohtaiset ja intiimit tilansa vieraalle ihmiselle. Tarjoavat tälle ajomatkaa, seuraansa, keskustelua, mielipiteitään, myös lempimusiikkiaan, yösijaa, kylpyhuonetta, vessaa, aamupalaa tai lounasta. Illallista äitinsä luona, ystäviensä tapaamista, tulkkina toimimista.

Yhteisen kielen puute ei haittaa

Myös kirjan lukija yllättyy. Ei niinkään siitä, että ihmiset haluavat olla pohjimmiltaan hyviä vaan ennen kaikkea siitä, miten loputtoman hyväntahtoisia ja anteliaita he ovat.

Herää kysymys, eikö Vepsä koe tarvetta osallistua millään tavalla matka- tai majoituskustannuksiin?

”Jaan aina eväitäni ja täytän välillä majoittajan jääkaappia”, Vepsä vastaa.

Hän toimii Suomessa myös itse kotimajoittajana ja tarjoaa omille vierailleen ruokaa ja mukavuuksia. On tärkeää laittaa hyvää kiertoon. Hän haluaa kuitenkin olla myös vastaanottajana.

Mielenkiintoista on se, ettei Vepsällä ja kuljettajilla ole kirjassa kuvatussa reissussa useinkaan yhteistä kieltä. Harva puhuu englantia eikä Vepsä osaa venäjää.

Jaettu hetki syntyy kommunikoimalla muutamin sanoin tai elein. Jakamalla maisemia, musiikkia tai pelkästään hiljaisuutta. Siinäkin täytyy luottaa toiseen. Ja itseensä.

Ihmisten tavallisuuden ja hyvyyden oikeaksi todistamisesta on tullut Vepsälle missio. Varsinkin maissa, joilla on negatiivinen maine.

”Autoon noustessa minä olen vieras ja kunnioitan kuljettajan tilaa. Vastaan, jos minulle puhutaan, ja olen hiljaa tarvittaessa. Yritän olla tyrkyttämättä omia mielipiteitäni.”

Omien ennakkoluulojen kohtaamista

Vepsä sanoo kohtaamisten tehneen itselleen hyvää myös siksi, että hän on joutunut luopumaan tarpeestaan olla aina oikeassa. Ja on ollut hyvä kyseenalaistaa myös omia ennakkoluuloja. Varsinkin niitä, joita ei alun perin ajatellut itsellään edes olevan.

Kirjassa ne liittyvät esimerkiksi Igoriin, joka oli paluumatkalla Ukrainan Donetskista, Venäjä-mieliseltä alueelta ja sai liftaajan pohtimaan, voisiko autossa olla aseita.

Tai sitten ennakkoluulot kohdistuivat suomalaisiin rauhanturvaajiin, joita Vepsä tapasi Afganistaniin päästyään. Hän, joka oli aikaisemmin kyseenalaistanut vahvasti koko suomalaisten rauhanturvaoperaation, näki tilanteen ihan uusin silmin.

”Mustavalkoisesta asiasta tuli harmaa”, hän sanoo. ”Koko sotilasoperaatiota oli paljon vaikeampi kritisoida, kun joutui kasvokkain sen inhimillisen puolen kanssa. Etäältä on niin paljon helpompi osoitella sormella.”

Omien ennakkoluulojen ravistelu on ollut paikallaan myös liftausreissuilla kotimaassa. Vepsän mukaan on hyvä hypätä koiranpentu sylissä avoauton tai traktorin kyytiin.

Tärkeintä on luottamus

Vepsä ei kanna mukanaan pippurisumutetta eikä ole käynyt itsepuolustuskurssia.

”Enhän itsekään haluaisi mennä autoon, jossa kuskilla on ase hansikaslokerossaan. Sitä paitsi minulla on nopeat jalat. Olen juossut niillä monta maratonia.”

Vepsä luottaa myös vaistoonsa. Luultavasti siihen samaan kuin auton kuljettaja tai majoituksen tarjoaja. Saman riskinhän he molemmat siinä jakavat.

Pohjimmiltaan ihmiset haaveilevat paremmasta elämästä. Eivät vain rauhasta, vaan myös rakkaudesta ja perheestä.

”En nouse kyytiin, jos ihminen ei katso minua silmiin tai vaikuttaa jotenkin muuten hämärältä.”

Ihmisten tavallisuuden ja hyvyyden oikeaksi todistamisesta on tullut Vepsälle missio. Varsinkin maissa, joilla on negatiivinen maine.

Hän ei halua kuvata vaikeissa oloissa eläviä ihmisiä vain uhreina tai aktivisteina, vaan ihmisinä, joilla on ihan samanlaiset tarpeet kuin meilläkin. Kertoa siitä, että pohjimmiltaan ihmiset haaveilevat paremmasta elämästä. Eivät vain rauhasta, vaan myös rakkaudesta ja perheestä. Avaruuslennosta tai siitä, että voisivat viedä vanhempansa pyhiinvaellukselle.

”Ei sota vie ihmisen kaikkia haaveita, vaikka me tapaamme täällä niin ajatella. Päinvastoin. Niitähän ihminen nimenomaan tarvitsee. Toivoa paremmasta”, Vepsä sanoo.

Häntä ärsyttää se, että liian moni valkoinen länsimaalainen ihminen ajattelee sodan runtelemissa maissa eläviä ihmisiä itseään alempana oleviksi.

”Mehän haluamme kieltää myös turvapaikanhakijoilta unelmat. Vaadimme heiltä pelkästään nöyryyttä ja kiitollisuutta. Siitäkin huolimatta, että monet heistä ovat lähteneet seuraamaan nimenomaan unelmaansa paremmasta elämästä. Miksi unelmienkin pitäisi olla vain meidän harvojen etuoikeus?”

Etuoikeutettu asema

Emma Vepsä ei väsy alleviivaamaan omaa etuoikeutettua asemaansa valkoisena länsimaalaisena naisena ja mihin se meidät velvoittaa.

”Ehkä juuri siksikin se pelottelu ärsyttää niin paljon. Että miten tämä maailma voi olla niin hirvittävän vaarallinen ja paha paikka juuri meille, kun moni ei voi kertoa edes taustaansa joutumatta sen takia vaikeuksiin. Puhumattakaan siitä, että nämä ihmiset pääsisivät oman maansa rajan toiselle puolelle.”

Vepsän mielestä on tärkeää muistuttaa myös siitä, että naisen suurin vaara ei ole jossain tuntemattomassa ja ulkopuolella vaan usein nimenomaan lähipiirissä.

”Suurin osa raiskauksista ja väkivallasta tapahtuu kotona tai joidenkin läheisten toimesta. Tutussa elinympäristössä. Minuakin on ahdisteltu työpaikalla. Miksi meidän siis pitäisi pelätä vain silloin, kun poistumme maihin, jotka ovat meille jollain tavalla vieraita. Jos asioita tarkastelee tuolla tavoin, niin meidänhän pitäisi pelätä syntymistä.”

Emma Vepsää on kiitelty rohkeudesta, mutta hän itse suhtautuu siihen huvittuneena.

”Ollakseen rohkea, pitäisi pelätä. Ja sitä pelkoa minä en toista ihmistä kohtaan tunnista.”