Kolme eteläsudanilaista nuorukaista häärää keskittyneesti auton moottorin kimpussa. Ilo läikähtää, kun moottori saadaan viimein käyntiin. Harva sivustakatsoja arvaisi, että vielä kolme vuotta sitten kaksi näistä nuorista oli lapsisotilaita. 

Vuonna 2015 Martti Penttilä oli tapaamassa vastapalautettuja lapsisotilaita samalla alueella, jonka sotajoukkoihin nämäkin pojat tuolloin kuuluivat.

”Silloin minulla oli fiilis, ettei tästä taida tulla mitään. Ajattelin, etteivät he pääse ikinä kiinni tavalliseen elämään”, Penttilä kuvailee.

Tänä keväänä Penttilä matkusti jälleen Etelä-Sudaniin seuraamaan uusien lapsisotilaiden palautusta – ja aiemmin palautettujen sopeutumista yhteiskuntaan. Nämä kaksi nuorukaista opiskelevat nyt Unicefin tuella automekaniikkaa. Kolmas pojista on heikommassa asemassa oleva nuorukainen samasta yhteisöstä.

Penttilän yllätti se, että vaikka maailman nuorimman valtion sisällisota on kestänyt jo viisi vuotta, lapset on silti saatu tänne asti.

”Kolme vuotta sitten ei olisi voinut kuvitella, että heillä on tuollainen ilme kasvoillaan. Pitkänjänteistä työtä pystytään tekemään sekasorronkin keskellä.”

Vaiettu humanitaarinen kriisi

Sekasorto Etelä-Sudanissa kieltämättä vallitsee. Maa itsenäistyi 2011, ja 2013 syttyi verinen sisällisota, jolle ei näy loppua. 

Tällä hetkellä Etelä-Sudanissa on käynnissä yksi maailman pahimmista, mutta vähiten huomiota saavista humanitaarisista kriiseistä. Viime vuonna maahan julistettiin nälänhätä, ja nytkin ollaan Penttilän mukaan hilkulla. Hänen toukokuisen vierailunsa aikana ruokaturvaluokitus oli osassa maata jo neljännellä tasolla. Viides taso olisi nälänhätä.

”Kun kävimme tällaisella nelostason alueella, kyläläiset sanoivat, että koko kylällä ei ole mitään ruokaa. Eräs äiti yritti saada ansioita keräämällä polttopuita, joita voisi myydä alueen majoituspaikoille. Nämä ihmiset eivät todellakaan ole siellä kädet ojossa, vaan yrittävät parantaa omaa tilannettaan.”

”Nämä ihmiset eivät todellakaan ole siellä kädet ojossa.”

Sota vaikuttaa silti koko maahan, joten aina ruoan tai elannon hankkiminen ei ole kiinni omista taidoista tai yrityksestä. Kun voimavaroja käytetään sotimiseen, ei yhteiskunta pääse eteenpäin, Penttilä alleviivaa.

Kun Penttilä vieraili Etelä-Sudanissa, oli sadekausi vasta alkamassa.

”Se tarkoittaa sitä, että likaisen veden mukana kulkeutuvat taudit lähtevät leviämään nopeammin. Myös avustustyö vaikeutuu, kun tiet ovat huonossa kunnossa.”

Lapset henkivartijoina ja etulinjassa

Sisällissodan seurauksena Etelä-Sudanissa on arvioiden mukaan noin 19 000 lapsisotilasta. 

Penttilä oli toukokuussa seuraamassa 207 lapsisotilaan vapautusta Yambion alueella maan länsiosissa. Vajaa puolet näistä 11-17-vuotiaista vapautetuista oli tyttöjä, jotka toimivat pitkälti tukitehtävissä esimerkiksi laittamalla ruokaa ja hoitamalla kotieläimiä.

”Se saattaa kuulostaa kevyeltä, mutta lapset ovat joutuneet olemaan pitkiä aikoja pois koulusta ja perheensä luota, elämään siellä puskassa sotajoukkojen kanssa. Heiltä riistetään osa lapsuutta. Ja näiden tyttöjen lisäksi osa joutuu toki taistelemaan eturintamassa.”

Osa nuorista joutuu korkea-arvoisten upseerien henkivartijoiksi, sillä lasta saatetaan pitää lojaalimpana vartijana kuin aikuista.

Unicef tekee kuitenkin muiden järjestöjen ja kansainvälisten toimijoiden kanssa yhteistyötä, jotta mahdollisimman moni sotajoukkojen mukaan lähteneistä lapsista saataisiin palautettua perheisiinsä. On kansainvälisen oikeuden vastaista käyttää lapsisotilaita.

Luovutusseremoniat, jollaista myös Penttilä oli matkallaan seuraamassa, ovat pitkällisten neuvotteluiden tulos. Seremonian jälkeen lapset ohjataan Unicefin hoitokeskukseen, jossa he saavat ruokaa, vettä, vaatteita ja psykososiaalista tukea. He saavat myös leikkiä ja aloittaa tietyllä tavalla matkan takaisin lapsuuteen.

Matka takaisin lapsuuteen

Lapset pyritään yhdistämään hoitokeskuksissa perheisiinsä mahdollisimman pian. Perheille annetaan kolmen kuukauden ruokavarat, sillä yksi suu lisää voi olla äärimmäisessä köyhyydessä eläville perheille suuri shokki. 

Myös muuta yhteisöä pyritään tukemaan, jotta kukaan ei saa tekosyytä lähettää lastaan sotimaan. Vaikka eihän yksikään perhe oikeasti halua lähettää lastaan tulilinjalle.

”Osa värvätään uhaten, osalle lupaillaan, että lapsi saa ruokaa ja huolenpitoa. Jos äidillä ei ole mahdollisuutta ruokkia lapsiaan, houkutus tarjota lapselle parempi mahdollisuus on suuri. Vaikka nämä lupaukset osoittautuvat myöhemmin tietenkin tyhjiksi.”

”Ei sota ole heille mitenkään normaali asia.”

Penttilä harmittelee sitä, että Suomessa ulkomaantoimittaminen on huonossa jamassa, ja osittain myös siksi Etelä-Sudanistakin on uutisoitu hyvin vähän. 

”Ihmisillä voi olla ajatus, että Saharan eteläpuolisessa Afrikassa sotiminen olisi jotenkin normaalia”, Penttilä sanoo.

”Se on surkea asia, sillä kun näiden ihmisten kanssa juttelee, niin ei sota ole heille mitenkään normaali asia. Jokainen siellä kärsii siitä, ihan kuin mekin kärsisimme, jos Suomessa sodittaisiin.”

Mitä yksittäinen ihminen voi sitten tehdä Etelä-Sudanin ja muiden unohdettujen konfliktien helpottamiseksi? Tuoda aihetta esille, puhua siitä muiden kanssa. Sekä lahjoittaa järjestöille, jotka tekevät vaikeilla alueilla pitkäjänteistä työtä.

”Ja koettaa muistaa sen, ettei kukaan halua sotaa elinympäristöönsä tai perheelleen. Kukaan ei halua, että oma lapsi viedään sotajoukkojen matkaan.”

”Oli inspiroivaa tavata kokenut Etelä-Sudanin kävijä, sota-aluejournalismiin erikoistunut toimittaja-tiedottaja, jolle maailman unohdetut kriisit ovat sydämen asia. Martin viesti on inhimillinen: ihminen etelässä kärsii sodasta aivan yhtä paljon kuin ihminen täällä pohjoisessa.” – Mimosa Hedberg