Minigrip-pusseja on yhteensä kolmekymmentä. Pussissa numero 3005/6/73-α on Samsungin laturi, kananpojan keltainen lisäakku ja kaksi ohuesta langasta solmittua rannekorua. Ne muistuttavat pikkutyttöjen solmimia ystävännauhoja, sellaisia jotka sidotaan ranteeseen ja joiden annetaan kulua pois. Pussissa numero 3005/6/61-α on kolmeen osaan hajonnut Huawein puhelin, akku, kahden euron kolikko ja avainnippu, jossa on kolme avainta. Pussi 2514/9/27-8: mustasta nahasta tehty rannekoru, jossa lukee I believe.

Esineiden omistajat ovat kuolleet ylittäessään Kreikan ja Turkin rajan Pohjois-Kreikassa. Nyt heidän maallista omaisuuttaan säilytetään Aleksandroupolin yliopistollisen sairaalan ruumishuoneella. Oikeuslääkäri Pavlos Pavlidikselle ne ovat kallisarvoisia johtolankoja, kun hän yrittää selvittää vainajien henkilöllisyyden.

”Se on kunnioituksen ele sekä vainajaa että hänen omaisiaan kohtaan. Minusta se on asia, johon jokaisella pitäisi olla oikeus”, Pavlidis sanoo työhuoneessaan, sairaalan kellarikerroksessa, aivan ruumishuoneen kupeessa.

Ahavoituneet kasvot ja tiukka katse saavat 46-vuotiaan Pavlidiksen näyttämään valkoiseen lääkärintakkiin pukeutuneelta lännenleffan cowboylta. Kun hän saapui nykyiseen pestiinsä 29-vuotiaana nuorena oikeuslääkärinä vuonna 2000, yliopistollisessa sairaalassa ei pidetty minkäänlaista kirjaa nimettömistä vainajista. Pavlidis otti asian omakseen. ”Olen järjestyksen mies”, hän perustelee.

Evros-joki on myös Euroopan unionin ulkoraja, jota poliisi ja armeija vartioivat puolin ja toisin.

Aleksandroupolin yliopistollinen sairaala on Pohjois-Kreikan ainoa isompi sairaala, jossa on täysipäiväinen oikeuslääkäri. Se on myös Turkin ja Kreikan 198 kilometriä pitkän rajan lähin sairaala. Raja kulkee pohjoisesta etelään pitkin Evros-jokea, joka laskee Välimereen Aleksandroupolin kaupungin lähistöllä. Joensuisto alkaa vain viidentoista kilometrin päässä kaupungista, Turkin raja on neljänkymmenen kilometrin päässä.

Evros-joki on myös Euroopan unionin ulkoraja, jota poliisi ja armeija vartioivat puolin ja toisin. Euroopan ulkorajavirasto Frontex partioi niin ikään alueella. Vuosien varrella kontrolli rajalla on aina vain tiukentanut. Vuonna 2012 Kreikka rakensi 12,5 kilometriä pitkän piikkilanka-aidan aivan maan pohjoisosaan, siihen kohtaan, jossa Evros-joki koukkaa Turkin puolella ja jättää maiden välille lyhyen kuivan rajan. Sen ylitti keskimäärin 300 ihmistä vuorokaudessa. Lämpökameroilla ja liiketunnistimilla varustettu aita pysäytti tulijat seinään ja jätti joen ainoaksi maaväyläksi kohti Kreikkaa.

Joenuoma on kapeimmillaan alle sata metriä leveä. Vastarannalle näkee ja kuulee, ruskehtavan veden ylitys näyttää lastenleikiltä. Todellisuudessa se on hengenvaarallista touhua, varsinkin kun ylitys tapahtuu pilkkopimeässä yössä tiukan vartioinnin takia. Virtaukset ovat arvaamattoman voimakkaita ja vievät helposti mennessään, pohjassa olevat puunrungot voivat puhkaista kumiveneen ja keikauttaa sen ylösalaisin. Jotkut yrittävät yli lasten vesileluiksi luokiteltavissa puhallettavissa muoviveneissä, jotka eivät kestä sen enempää painoa kuin virtauksiakaan. Kaikilla tulijoilla ei välttämättä ole käsitystä veden vaaroista, uimataidosta puhumattakaan.

”Salakuljettajat eivät anna matkustajien ottaa tavaroita mukaan täyteen pakattuun kumiveneeseen. Siksi monet pukevat mahdollisimman paljon vaatetta päälleen. Mutta vedessä ne painavat ihmisen nopeasti pohjaan”, Pavlos Pavlidis kertoo.

Vuosilukujen perusteella nimetyissä kansioissa on yhteensä 342 tapausta, seitsemäntoista vuoden ajalta. Yhteensä 103 vainajan henkilöllisyys on selvitetty.

Joen ylitys ei välttämättä tarkoita pelastumista, varsinkaan talvisaikaan. Paleltuminen vaanii märissä vaatteissa liikkuvaa, nukahtaminen tarkoittaa hengenvaaraa. Kostean maaston vuoksi monet lähtevät seuraamaan rajan läheisyydessä kulkevia kiskoja. Siksi Pavlidis joutuu työssään kohtaamaan myös junaonnettomuuksien uhreja.

”Aikaisemmin myös miinat tappoivat kulkijoita, mutta onneksi ne poistettiin vuonna 2008.”

Äänessä on helpotusta. Oikeuslääkärin työ on aina raadollista, mutta räjähtäneen miinan jälkien tai viikkoja vedessä viruneen ruumiin kohtaaminen saa kokeneenkin ammattilaisen kavahtamaan. Myös tunnistaminen vaikeutuu, kun ulkoisia tuntomerkkejä ei enää ole näkyvissä, Pavlidis selittää ja sytyttää tupakan, kysyttyään ensin kohteliaasti lupaa, vaikka istumme hänen omassa työhuoneessaan. Hän viittaa seinustalla olevaan lasioviseen kaappiin. ”Tiedot kaikista tapauksista ovat näissä kansioissa.”

Vuosilukujen perusteella nimetyissä kansioissa on yhteensä 342 tapausta, seitsemäntoista vuoden ajalta. Yhteensä 103 vainajan henkilöllisyys on selvitetty. Se on paljon, sillä johtolangat ovat vähissä ja omaiset saattavat asua toisella puolen maapalloa. Siksi henkilökohtaiset esineet ja ulkoiset tuntomerkit, kuten tatuoinnit, ovat tärkeitä. Niiden perusteella voi yrittää päätellä, mistä päin maailma henkilö on lähtenyt liikkeelle tai mitä kautta hän on kulkenut. Ne toimivat tuntomerkkinä, jos omaiset ottavat yhteyttä.

Pavlidis näyttää tietokoneeltaan esimerkin. Ruudulla on kuva: kahdesta siivestä muodostuvat kasvot, siniset silmät, kirkkaan punainen suu.

”Tämä on hyvin epätavallinen tatuointi. Tällaisia tuskin on kahta.”

Jos joku tunnistaa tatuoinnin, myös vainajan tunnistaminen on helpompaa. Sen jälkeen henkilöllisyys varmistetaan aina DNA-testeillä, joissa vainajan geneettistä perimää verrataan lähiomaisten profiileihin.

Näin toimitaan myös silloin kun kuolema on tapahtunut omaisten läsnä ollessa. Ne ovat vaikeita hetkiä. Pavlidis kertoo neljävuotiaasta tytöstä, joka menehtyi junaonnettomuudessa vanhempiensa silmien edessä. Silloin oli osattava pitää huolta shokissa olevista vanhemmista ja sisaruksista, ja samalla hoidettava pakolliset viranomaistoimet: otettava DNA-näytteet, täytettävä paperit.

”Voin vain kuvitella, millaista vanhemmille oli joutua tällaiseen tilanteeseen täysin vieraassa maassa, kielitaidottomina.”

Pavlidis muistaa myös isoisän, jonka kumivene haaksirikkoutui ja vei mennessään kaksi lastenlasta ja näiden isän. ”Isoisä etsi omaistensa ruumiita kaksi vuotta, kaiken keinoin. Niitä ei koskaan löytynyt.”

Maailmalla riehuvat sodat synnyttävät muuttoliikkeitä, joiden seuraukset näkyvät täällä, pohjoiskreikkalaisen sairaalan ruumishuoneella.

Pavlidis valitsee hyllystä vuosiluvuttoman kansion. Sinne on kerätty omaisten tekemät ilmoitukset rajalla kadonneista ihmisistä. Ilmoitukset tulevat oikeuslääkärille poliisin kautta tai Punaisen ristin kansainväliseltä komitealta, joka on toisesta maailmansodasta lähtien auttanut omaisia kadonneiden etsimisessä.

Usein omaiset tietävät, minä päivänä rajan ylitystä on yritetty, ja osaavat olla yhteydessä viranomaisiin tai Punaiseen ristiin, jos he eivät enää saa läheiseensä yhteyttä. Pavlidiksen kansiossa on kuvia nuorista miehistä, jotka ovat lähteneet matkaan Afganistanista, Pakistanista, Sudanista tai Algeriasta. Pavlidis osoittaa yhtä tuoreimmista ilmoituksista: 31-vuotias irakilainen äiti ja hänen 11- ja 12-vuotiaat lapsensa, jotka katosivat tammikuussa 2016.

Valtaosa kuolleista on nuoria miehiä, naisia on joukossa vain kymmenesosa. ”Aikaisemmin naisia ei ollut lainkaan. Mutta kun sota Syyriassa alkoi vuonna 2011, rajan yli alkoi tulla yhä enemmän kokonaisia perheitä.”

Maailmalla riehuvat sodat synnyttävät muuttoliikkeitä, joiden seuraukset näkyvät täällä, pohjoiskreikkalaisen sairaalan ruumishuoneella. Kukaan ei tiedä tarkkaan, kuinka monta uhria raja on vaatinut. Pavlidis arvelee, että vastarannalle ajautuu vähintään yhtä paljon ruumiita kuin Kreikan puolelle. Suurin osa jää löytämättä.

Vuosien varrella tieto Pavlidiksen työstä on ylittänyt Kreikan rajat, ja hänet on kutsuttu useaan otteeseen puhumaan asiasta kansainvälisiin konferensseihin. Tietoisuus rajojen vaatimista uhreista ja kadonneista on kasvanut, mutta tunnistamistyö on edelleen Pavlos Pavlidiksen kaltaisten yksittäisten ihmisten varassa. Euroopassa ei esimerkiksi ole yhteistä tietokantaa, johon koottaisiin sekä ilmoitukset kadonneista, että tiedot löytyneistä ruumiista – vaikka vastaava tietokanta on olemassa laittomasti rajan ylittäneistä henkilöistä. Toistaiseksi vain Kreikka ja Italia pitävät kirjaa nimettömistä vainajista ja pyrkivät järjestelmälliseen DNA-näytteiden arkistoimiseen.

”Yhteinen eurooppalainen tietokanta helpottaisi valtavasti sekä oikeuslääkärien työtä, että omaisten ahdinkoa”, Pavlidis toteaa. Mutta se vaatii rahaa eikä kukaan halua laittaa sitä kuolleiden rajan ylittäjien tarinoiden selvittämiseen.

Tällainen tietokanta olisi myös julkinen tunnustus siitä, että rajalla kuolleet ja kadonneet ovat Euroopan vastuulla. Sellaiseen ei juuri nyt löydy poliittista tahtoa.