Maanantaina 8. päivä tammikuuta kahdeksanvuotias kiinalainen poika Wang Fuman saapui koululleen. Kun hän astui luokkaan, muut oppilaat alkoivat nauraa. Pojan posket olivat tulipunaiset ja hiukset jäätyneet.

Poika oli kävellyt tunnin koulumatkan melkein kymmenen asteen pakkasessa ohuella takilla ja ilman pipoa. Ei, kyse ei ollut orastavasta teinikapinasta, vaan pojan perhe oli köyhä.

Opettaja otti pojasta kuvan ja jakoi sen. Seuraavana päivänä se oli jo viraalihitti. Aihetunnisteilla ”frost boy” ja ”ice boy” kuvasta tuli kymmeniätuhansia jakoja ja satojatuhansia tykkäyksiä saanut sensaatio, urheuden perikuva sekä Kiinan osattomien ja unohdettujen lasten symboli.

Ihmiset eivät tyytyneet vain päivittelemään. Tunteisiin vetoavan valokuvan ansiosta Fuman ja hänen koulunsa saivat lyhyessä ajassa lahjoituksia noin 270 000 euroa. Paikalliset viranomaiset lupasivat aloittaa ohjelman, jotta alueen lapset saisivat kelvollisia talvivaatteita.

Vastaavia esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Ihminen auttaa toista ihmistä, koska on empaattinen – ja siksi lajimme ylipäänsä on säilynyt. Mutta.

Onko auttamiselle myös muita motiiveja, joista ei niin usein puhuta, eikä halutakaan puhua? Kyynisimpien mielestä nopeat lahjoitukset sinne tänne ovat vain hetken helpotusta ja keino hiljentää huono omatunto. Tai sitten sillä oikeutetaan oma muuten itsekäs elämäntapa.

Toiset taas tekevät auttamisesta seremoniallisia tempauksia ja muutenkin kiusallisen näkyviä, mieluiten vielä niin, että nimi jää pysyvästi johonkin plakaattiin. Imagonrakennustako?

”Sosiaalisina eläiminä autamme apua tarvitsevia, olivat he sitten vanhuksia, lapsia tai sairaita.”

Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professori Juha Räikkä sanoo, että hyväntahtoisuus on yksi luonnollisimpia ominaisuuksiamme.

”Sosiaalisina eläiminä autamme apua tarvitsevia, olivat he sitten vanhuksia, lapsia tai sairaita.”

Näin on ollut jo alkukantaisissa heimoissa. Räikän mukaan on olemassa antropologisia löydöksiä, jotka osoittavat, että kymmeniä tuhansia vuosia sitten halvaantuneita on autettu, jotta nämä ovat saaneet elää pitkään.

Niin sanotut lojaliteettipiirit laajenevat omasta perheestä ja suvusta ystävien kautta kauemmas. Se, kuinka paljon etäämmällä olevien puolesta olemme vielä valmiita uhraamaan aikaa ja varoja, on henkilökohtainen asia. Kaikki eivät ole motivoituneita auttamaan ventovieraita.

Jos motivoituneisuus ei toteudu lasten ja vanhempien välillä, joutuu voimakkaan kritiikin kohteeksi. Näin kävi Jörn Donnerille, kun hän alkuvuodesta kommentoi yliolkaisesti tyttärensä kuolemaa.

Onko menneinä aikoina osoitettuun lähimmäisenrakkauteen vaikuttanut velvollisuudentunne ja se, että esimerkiksi kirkko on odottanut sellaista käytöstä jäseniltään? Räikän mielestä näin ei ole.

”Perinteiset keräykset esimerkiksi jouluna ovat aina olleet suosittuja. Ihminen toimii näin omasta halusta. Nykyään tavat lahjoittaa ovat helpottuneet, mutta kyllä ennenkin on onnistuttu. Jos televisiossa näytettiin tilinumero lahjoituksia varten, se kirjoitettiin ruutupaperille ja seuraavana arkipäivänä mentiin pankkiin.”

Yksi syy, miksi avustustoiminta ja sen taustalla olevat motiivit silti mietityttävät erityisesti nykyään, on alan väkevä ammattimaistuminen.

”Organisaatioita on mielettömästi ja koulutusta on tarjolla aina korkeakoulututkintoja myöten. Järjestöt kilpailevat samoista tukieuroista ja paineet ovat kovat.”

Se onkin toinen epäilyn syy: valtavat rahamäärät. Eihän siinä voi pysyä mieli puhtaana, vai voiko?

Kun jossain liikkuu paljon rahaa, siihen taipuvaiset ihmiset heittäytyvät epäileviksi.

Esimerkiksi vuonna 2010 Haitilla sattuneen tuhoisan maanjäristyksen jälkeen Yhdysvaltojen Punainen Risti aloitti mittavat avustustoimet ja katastrofikeräysten tuotto oli 500 miljoonaa dollaria. Myöhemmin siitä, kuinka paljon varoja meni uusien kotien rakentamiseen ja järjestön sisäisiin kuluihin, käytiin kriittistä keskustelua mediassa.

Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johansson on ollut alalla liki 28 vuotta. Viime vuonna häneltä ilmestyi kansainvälisen auttamisen alan kasvamista ja kaupallistumista käsitellyt kirja Hyvän tekemisen markkinat.

Kun jossain liikkuu paljon rahaa, siihen taipuvaiset ihmiset heittäytyvät epäileviksi.

Johansson kertoo, että esimerkiksi verotietojen julkaisun aikaan iltapäivälehtiä kiinnostaa aina pienen jutun arvoisesti se, kuinka paljon hyväntekeväisyysjärjestöjen johtajat tienaavat.

”Hyvän tekemisen alan johtajien palkat liikkuvat vuositasolla 50 000 ja 100 000 euron välillä. Ja he vastaavat kuitenkin ehkä usean sadan ihmisen työyhteisöstä.”

Sitkeässä on Johanssonin mukaan pyyteettömyyden vaatimus ja ajatus siitä, että auttaminen on vain sellaisten vapaaehtoistyötä tekevien ”jeesushippien” touhua, jotka eivät rahaa mieti. Tämä voi Johanssonin mukaan olla seurausta siitä, että järjestöistä näkyy usein ulospäin vain nuorten aktiivien toiminta.

”Järjestön sisällä tapahtuvia asioita on harvoin julkisuudessa. Mutta tilanne on muuttumassa, koska järjestöt osaavat paremmin markkinoida omaa kuvaansa ammattimaisina organisaatioina julkisuudessa.”

Ammattimaisuuus tarkoittaa byrokraattista ja hitaammin reagoivaa koneistoa, mutta Johansson ei tarkoita sitä huonona asiana. Se on todellisuutta ja suuri muutos 1990-lukuun. Silloin spontaanius ja impulsiivisuus oli vielä mahdollista, enää ei.

”Mitä ammattimaisempi organisaatio on, sitä vaikeampi sen on pyörittää merkittävää vapaaehtoistyötä.”

Kun Johansson aloitti Amnestyn tiedottajana vuonna 1990, hän oli nuori toimittaja, joka halusi kokeilla jotain uutta ja ajaa hyvää asiaa.

”Silloin paikkoja ei ollut paljon, eikä myöskään etenemismahdollisuuksia. Nyt tilanne on toinen. Tämä ala työllistää Suomessa tuhansia.”

Se tarkoittaa luonnollisesti sitä, että mukaan mahtuu monia eri syitä osallistua työhön, muitakin kuin rakkaudesta lajiin.

Isoissa hyväntekeväisyysorganisaatioissa tarvitaan ammattilaisia – esimerkiksi it-osaajia, juristeja ja copywritereita – siinä missä muuallakin.

Johanssonin mukaan uramotiivi näkyy selvästi, ja toiset saattavat soittaa ja kysyä, mitä kannattaa opiskella päästäkseen sisään Amnestyyn. Tällaisessa urapolun suunnittelussa Johansson ei näe mitään pahaa.

”Joku taas on voinut tehdä uraa kaupallisella alalla paremmalla palkalla, mutta haluaakin nyt downshiftata ja tehdä jotain, mikä tuntuu merkityksellisemmältä. Toiset taas siirtyvät eteenpäin vastuullisempiin tehtäviin.”

Maallisissa järjestöissä motiivien moninaisuus korostuu, kun taas kirkollisissa organisaatioissa yleensä jaetaan perusarvoihin liittyvät uskomukset.

”Järjestöillä on imago, että siellä tehty työ tuottaa yhteiskunnalle lisäarvoa, jota kaupallinen ala ei tuota.”

Johanssonin mukaan jokaiseen aikakauteen mahtuu ihmisiä aktivoivia tapahtumia. 1990-luvulla näitä olivat entisen Jugoslavian tilanne samoin kuin Ruandan kansanmurha. Nuori sukupolvi taas on reagoinut voimakkaasti pakolaisten Suomeen tuloon.

Toiset haluavat osallistua vaikkapa humanitaariseen toimintaan lähtemällä toiseen maahan, kriisialueelle.

Johanssonin mukaan tällaiset ihmiset voidaan jakaa kolmeen ryhmään. ”Lähetystyöntekijät” uskovat voimakkaasti asiaansa ja ryhtyvät toimintaan sen kannustamina, oli kyse sitten ihmisoikeuksista tai ydinvoiman vastustamisesta.

Toinen ryhmä on ”palkkasoturit”. He ovat alansa ammattilaisia ja tekevät työtä rahan takia, mahdollisesti alalle kouluttautumisen jälkeen.

Kolmanteen ryhmään kuuluvat ”sopeutumattomat”.

”He saattavat hakeutua kaukaiseen paikkaan töihin siksi, että taustalla on henkilökohtaisia ongelmia, riitaisia perhesuhteita tai avioero, jota ei ole pystynyt vielä itsensä kanssa käsittelemään. He haluavat aloittaa uuden elämän toisaalla.”

Tietysti ryhmät sekoittuvat, ja Johanssonin mukaan kahden ensimmäisen ryhmän aktiiveista voi tulla osa kolmatta ryhmää, jos he ovat vieraissa oloissa tarpeeksi kauan.

”Kun on vuosia elänyt kriisin keskellä, normityö toimistolla Suomessa on tylsää ja jopa mahdotonta. He kaipaavat jännitystä ja toimintaa adrenaliinin takia.”

Johansson ei halua käyttää kenttä-sanaa kuvaamaan kriisiympäristöä, koska se on hänestä hierarkkinen. Tuollaisissa olosuhteissa ihmiset ovat eräänlaisessa välitilassa, jossa vanhat säännöt eivät päde.

Kohdemaasta palaaminen voi Johanssonin mukaan olla vaikeaa, jos on tottunut ilmastoituihin hotellihuoneisiin, palvelijoihin, Range Rovereihin ja kohdemaan elintasoon nähden moninkertaisiin tuloihin.

”Siellä saatetaan elää ja käyttäytyä tavalla, jota ei kotona katsottaisi hyvällä.”

Menestyskirjaksi nousseessa Yuval Noah Hararin  Sapiens – Ihmisen lyhyt historia käydään läpi kapitalismin kehitystä.

Hararin mukaan vielä sata vuotta sitten ei ajateltu, että bisneksen tekeminen kasvattaisi yleistä hyvinvointia ja kakusta riittäisi näin enemmän jaettavaa, vaan toisen rikkaus oli nollasummapelin logiikalla joltain toiselta pois.

Tästä seurasi se, että varakkaiden oli tehtävä lahjoituksia oikeutukseksi ja sovitukseksi omasta hyväosaisuudestaan. Ja sen ajan maailmassa, josta sosiaalijärjestelmä puuttui, köyhät olivat toisten hyväntahtoisuuden varassa.

Räikkä muistuttaa, että tuntemamme sosiaalijärjestelmä tukineen ja tulonsiirtoinen alkoi saada muotoaan vasta sotien jälkeen.

”Nyt tuo huolenpidon taakka on otettu pois meidän harteiltamme ja siirretty verotuksen kautta valtiolle. Nyt riittää, ettemme tee pahaa. Mitään erityistä hyvän tekemistä meiltä ei vaadita. Jos taas vieressämme kuolisi ihmisiä nälkään ilman apuamme, tilanne olisi aivan toinen.”

Kun prosessi valtiovetoisen auttamisen suuntaan 1900-luvun alkupuoliskolla aloitettiin, monet syyttivät Räikän mukaan kirkkoa sen harjoittamasta hyväntekeväisyydestä. Köyhille jaetut almut kun pienensivät painetta nostaa verotusta ja hidastivat siirtymistä hyvinvointivaltioksi.

Joidenkin näkemysten mukaan yhteiskunnan huolenpito on vähentänyt yhteisvastuullisuutta ihmisten kesken. Siitä huolimatta olemme hyvin alttiita auttamaan: tutkimusten mukaan noin 40 prosenttia suomalaisista on osallistunut johonkin vapaaehtoistyöhön, omalla ajallaan ja ilman korvausta.

Yhdysvalloissa verotus on selvästi alhaisempi kuin Suomessa. Siellä ajatus siitä, että rikkaiden kuuluu auttaa, elää vahvasti.

Suomalainen on altis auttamaan, mutta tekee sen ilman rummutusta.

Amnestyn Frank Johanssonin mukaan nykyisten kansalaisjärjestöjen edeltäjät filantrooppisen liikkeen piirissä syntyivät juuri siitä, että rikkaus koettiin syntiseksi (white guilt) ja sitä piti hyvitellä.

”Luulen, että monet kokevat näin. Onko se sitten paras lähtökohta toiminnalle, siitä voidaan olla montaa mieltä. Almuilla saadun synninpäästön sijaan pitäisi pyrkiä aidosti muuttamaan vahingollisia toimintatapoja.”

Synninpäästön lisäksi auttaminen voi joskus muuttua poseeraukseksi, jos aitoa muutosta tärkeämmäksi nouseekin se, miltä näyttää toisten silmissä.

Ruotsalainen komediasarja Solsidan teki muutama vuosi sitten rohkeaa pilaa hyväntekeväisyyden motiiveista. Eräässä jaksossa varakkaan pariskunnan vaimo havahtui trendiin, että hyväosaisella piti ehdottomasti olla hyvin vähäosainen kummilapsi – niinpä hän “tilasi” oman. Laupiaan auttajan tunnelmaa latisti kuitenkin se, ettei autettava ollut kuvien perusteella tarpeeksi söpö ja edustava.

Helsingin yliopiston kaupunkiteologian yliopistonlehtorin Henrietta Grönlundin mukaan myös hyvän tekemisen markkinoilla liikkuu trendejä.

”Varsinkin kansainvälisesti tähän kulttuuriin liittyy oman itsen brändääminen, ja tätä myös järjestöt hyödyntävät.”

Grönlund kertoo esimerkkinä Uudessa-Seelannissa järjestettävästä triathlonkisasta, johon osallistuminen vaatii varojen keräämistä omista verkostoista. Hyväntekeväisyyden lisäksi tähän yhdistyy imagoa nostattava näkyvyys, itsensä kehittäminen ja eksoottinen kohde.

Samoin Yhdysvalloissa erilaiset hyväntekeväisyysgaalat ja -illalliset ovat hyvin tavallisia, ja välillä niitä yritetään Grönlundin mukaan tuoda Suomeenkin.

”Lastensairaalan yhteydessähän on toimittu niin, että yritysten lisäksi myös yksityisillä lahjoittajilla on mahdollisuus saada nimensä näkyviin. Tämä on ollut Suomessa aiemmin harvinaisempaa.”

Grönlund kertoo, että luterilainen perinteemme on muovannut hyvän tekemisen kulttuurista vaatimattoman. Suomalainen on kyllä altis auttamaan, mutta tekee sen ilman rummutusta. Tätä ei isossa maailmassa tahdota ymmärtää.

”Yhdysvalloissa taas elävät vahvana näkyvä kannustamisen kulttuuri ja näkyvä auttaminen. Niiden taustalla vaikuttaa, monilta osin jo tiedostamaton, kalvinistinen ajatus, että menestys ja siitä seuraava mahdollisuus tehdä hyviä tekoja kertovat jumalan suosiossa.”

Erityisesti elokuva- ja urheilutähdet loistavat näkyvästi hyväntekeväisyysjärjestöjen kummeina ja puolestapuhujina. Johanssonin mukaan tämä palvelee molempia: järjestöt tavoittavat isompia yleisöjä ja tähdet eivät ole vain itsekkäitä ja ylipalkattuja miljonäärejä.

”Hyvänä julkkiksena oleminen melkeinpä vaatii sen, että on jokin eettinen asia agendalla.”

Imagon rakentamisen mahdollisuuden voi nähdä myös toisesta perspektiivistä. Hyväntekeväisyysjärjestöjen markkinointikoneisto tekee melkoisesti työtä tavoittaakseen potentiaaliset lahjoittajat. Ja kilpailu lahjoitusvaroista on tiukkaa, koska organisaatioita on paljon.

Inhorealistiset kuvat nälkiintyneistä lapsista ovat 1990-lukua. Nyt ihmisiin vedotaan nokkeluudella, huumorilla ja kulttuurisella sivistyksellä.

”Uusi trendi on organisaation brändäys ennemmin kuin faktan tuottaminen. Tietotekniikan ja animaatioelokuvien avulla kerrotaan hauska tarina, johon voi samastua tyyliin hei, minä tajusin tuon!” Johansson kertoo.

Auttamisen motiiveja on yleensä aina enemmän kuin yksi.

Tarpeeksi fiksu ihminen voi siis ilahtua omaan oivallukseensa, ja samalla syntyy positiivinen suhde brändiin – ja tietysti tämä aina myös kerää jakoja sosiaalisessa mediassa.

Hiljattain eräässä Ruotsin Unicefin videomainoksessa Jeesus, Mahatma Gandhi ja Äiti Teresa istuvat iltaa takkatulen ääressä Hyvyyden talossa. He kertovat toisilleen, mitä hyvää ovat tehneet.

Kun Jeesus on päässyt oman vuoronsa loppuun, hän sulkee Raamatun, ja kaikki kääntyvät neljännen huoneessa olijan puoleen. Hyvin tavalliselta näyttävä nuori mies kertoo hyvin tavallisesta elämästään, kunnes hän eräänä päivänä klikkasi tietokoneella Unicefin banneria auttaakseen lapsia. Kaikki ovat haltioissaan:

”Doing good has never been easier.”

Auttamisen motiiveja mietittäessä Juha Räikkä muistuttaa, että niitä on yleensä aina enemmän kuin yksi – eikä kaikkia aina edes tiedosteta.

Ja vaikka jonkun julkisuuden ihmisen näkyvä hyvän tekeminen voi kiusaannuttaa ja herättää pilkkaa pr-työstä, emme kuitenkaan pääse kenenkään pään sisään.

”Varakas ihminen voi varsin hyvin tiedostaa julkisen toiminnan mukanaan tuomat hyödyt, ja olla silti vilpittömästi innostunut auttamaan. Ei siinä ole mitään ristiriitaista tai pahaa.”

Tai jos yritys markkinoi ympäristöystävällisiä tuotteita siksi, että ne kiinnostavat kuluttajia, se ei tietenkään tarkoita sitä, että toimitusjohtaja olisi luonnosta piittaamaton.

Yleinen moraali on Räikän mukaan sosiaalinen normisto, jonka noudattaminen auttaa aina eteenpäin ja palvelee pitkällä aikavälillä. Normistoa vastaan kapinoiminen taas tekee usein hallaa uralle ja ihmissuhteille.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei ihmisen olisi hyvä yrittää tunnistaa ja arvioida perusteellisesti omia motiivejaan.

Jos meiltä kysytään arvoistamme, saatamme Räikän mukaan usein vastata siltä pohjalta, millaisia ominaisuuksia toivoisimme muiden liittävän meihin.

”Arvoja ja uskomuksia pohdittaessa täytyy verrata, onko eletty elämä linjassa niiden kanssa.”

Onkin sanottu, ettei meillä ole todellisia periaatteita ennen kuin ne maksavat meille jotain. Sitä ennen ne ovat vain mielipiteitä.

Räikkä näkee ihmisten mukavuudenhalun valtavaksi. Voimme lahjoittaa keräyksiin ja olla mukana erilaisissa hyvän tekemisen muodoissa, mutta emme halua asioiden muuttuvan turhan hiertäviksi.

”Meillä on kuitenkin melko vähän vaativa moraali. Varaa olisi paljon enempään. Nyt teemme valintamme sellaisissa rajoissa, ettei tilanne vaan mitenkään muuttuisi epämukavaksi.”