Toimistotiloja Helsingin Munkkisaaressa on yritetty tehdä kotoisiksi sohvilla ja pehmeillä matoilla. Seinällä roikkuu Albert Edelfeltin maalaus Leikkiviä poikia rannalla. Nalle katselee ikkunalaudalla kadun vilinää.
Helsingin Diakonissalaitoksen Kidutettujen kuntoutuskeskuksessa hoidetaan sotatraumatisoituneita ja kidutettuja lapsia, nuoria ja perheitä.
Usein vakavat oireet ilmaantuvat vasta, kun lapsi pääsee turvaan, jopa vuosien päästä. Ympärillä olevat hajut, värit tai tungos bussissa tai kaupassa voivat laukaista muistot ja aiheuttaa ahdistusta ja paniikkireaktion.
Jotkut kärsivät unettomuudesta tai toimintakyvyn alenemisesta. Monilla on pelkoja, painajaisia, syömisongelmia tai itsetuhoisuutta.
Lapsi voi olla myös sijaistraumatisoitunut. Tällöin hän ei ole itse kokenut väkivaltaa, mutta nähnyt, kun hänen läheisiään tai perheenjäseniään on kidutettu – jopa surmattu hänen silmiensä edessä.
Kidutettujen kuntoutuskeskus Kitu on toiminut Helsingissä 25 vuoden ajan. Kitun lapsiin liittyvä toiminta alkoi 2010, jolloin erityisesti Suomen kouluissa huomattiin monien pakolaistaustaisten lasten traumaoireet. Toiminnan taustalla on myös YK:n lasten oikeuksien julistus, jonka mukaan kriisialueelta tulevilla lapsilla on oikeus saada hoitoa ja kuntoutusta.
Nykyinen lasten ja nuorten kolmevuotinen hanke kestää vuoden 2018 loppuun. Sen jälkeen on haettava uusi rahoitus. Nykyinen toiminta pyörii kokonaisuudessaan EU:n Amif-tuella.
Lapset ja nuoret tulevat kuntoutuskeskuksen hoitoon eri teitä. Jotkut ovat saaneet lähetteen terveydenhuollosta tai erikoissairaanhoidosta. Yhteyttä saatetaan ottaa myös koulusta, maahanmuuttoyksiköstä tai sosiaalityöntekijän välityksellä.
Kuten ihmisillä yleensä, myös turvaa Suomesta hakeneiden selviytyminen on yksilöllistä. Toiset traumatisoituvat herkemmin kuin toiset.
Jo se, että lapsi on päässyt maahan, jossa on rauha, antaa turvallisuuden tunnetta. Merkitystä on myös sillä, paljonko lapsi saa selviytymisprosessiinsa tukea. Tutkimusten mukaan alaikäinen toipuu parhaiten, kun hän voi elää omien vanhempiensa kanssa.
Yleisin diagnoosi oirehtivilla lapsilla on posttraumaattinen stressi. Sen saa arviolta kolmasosa turvapaikanhakijaperheiden lapsista.
Jo pelkästään vieras kieli ja kulttuurierot asettavat hoidolle haasteita. Osa lapsista osaa suomea, mutta suurimmalle osalle tarvitaan ammattimaisia tulkkeja. Työntekijöiden on huolehdittava siitä, ettei potilaan ja tulkin taustoissa ole luottamusta ajatellen esteitä, esimerkiksi eri kansalaisryhmien välisiä konflikteja.
Moni välttelee sodan kauheuksien muistelemista tietoisesti, joskus myös tiedostamattomasti. Lapsi voi olla sitä vetäytyneempi ja yksinäisempi, mitä vakavammasta tapahtumasta on kyse. Osa saattaa suojella vanhempiaan tai kantaa häpeää, syyllisyyttä ja perhesalaisuuksia.
Erityisen vaikeaa on saada nuoria poikia avautumaan. Kulttuurin asettama vaatimus miesten muita paremmasta kestämisestä voi olla piinaavan kova. Poikien raiskaukset sota-alueilla ovat melko yleisiä – niihin liittyy syvää häpeää, joka estää poikia puhumasta.
Sotatraumasta kärsivien lasten ja nuorten auttamisen työmallissa hoito tähtää siihen, että lapsi luottaisi paitsi itseensä myös toisiin. Eteenpäin pääseminen vaatii pitkää luottamussuhdetta terapeuttiin.
Luottamussuhteen luominen ammattiauttajaan ei aina synny helposti, sillä kiduttajat ovat voineet olla myös viranomaisia, kuten poliiseja ja lääkäreitä.
Traumatisoituneen, pakolaistaustaisen lapsen hoidossa käydään läpi tapahtumia lähtömaassa ja pakomatkalla sekä kotoutumista vieraisiin olosuhteisiin uudessa kotimaassa. Elämän varrelta etsitään ennen kaikkea hyviä ja vahvistavia kokemuksia. Sotaa paenneissa perheissä on usein hyvät kiintymyssuhteet, mikä tukee hoitoa.
Juttua varten on haastateltu Helsingin Diakonissalaitoksen Kidutettujen kuntoutuskeskuksen projektipäällikkö Marjo Nestettä sekä yksikönjohtaja Jaana Pajusta.