Kun intialainen tutkija ja ihmisoikeusaktivisti Rita Manchanda aloitti politiikan opinnot Genevessä, hän huomasi, kuinka konservatiivinen ja miesvaltainen maailma on. Opintojen aikana hän työskenteli usein ainoana naisena mieskeskeisessä ympäristössä ja kohtasi vähättelyä sukupuolensa takia.

Tilanne oli uusi nuorelle politiikan opiskelijalle. Vaikka Manchada kasvoi patriarkaalisessa yhteiskunnassa, isä oli aina kannustanut kolmea tytärtään tavoittelemaan asioita elämässään.

”Isäni oli esikuvani, hän ei koskaan vähätellyt minua. Myöhemmin olen ymmärtänyt, kuinka etuoikeutettu olen ollut.”

Yliopistossa politiikkaa opetettiin voimapolitiikan näkökulmasta. Naisia huomioiville ajattelumalleille ei ollut tilaa. Vähitellen Manchandalle valkeni, että ymmärtääkseen konflikteja ja rauhanprosessia paremmin, hänen on katsottava asioita feministisestä näkökulmasta.

Toistaiseksi naisia on näkynyt rauhanpöytien neuvotteluissa vain harvoin. Vaikka noin puolet maailman väestöstä on naisia, on rauhanneuvotteluihin osallistuvista päävälittäjistä ja rauhanneuvottelijoista vain muutama prosentti naisia.

Etelä-Aasian konfliktialueisiin ja rauhanrakennusprosesseihin keskittyneen Manchandan mukaan naiset ovat kyllä aktiivisia paikallisessa rauhantyössä, vaikka ulospäin ei siltä näyttäisikään.

”1980-luvulla Sri Lankassa verisessä sisällissodassa kadonneiden ja kuolleiden sotilaiden äidit ja lesket perustivat oman ryhmän protestiksi. He tekivät surustaan julkista, vierailivat temppeleissä ja kirosivat presidentin toimia, mutta myös neuvottelivat sodan toisen osapuolena olevien tamilitiikerien kanssa.”

”Manipurissa taas vuonna 2004 kaksitoista keski-ikäistä naista osoitti mieltään sotilaiden tekemien raiskauksien vuoksi riisuuntumalla ja huutamalla ´Intian armeija, raiskatkaa meidät!´ Katsoopa mitä tahansa konfliktia, naiset ovat olleet läsnä ja protestoineet ihmisoikeuksien puolesta.”

Yksi syy siihen, miksi naisten tekemä rauhantyö on näkymätöntä, on Manchandan mukaan se, että suurin osa naisista ei uskalla nousta vastarintaan mahdollisen väkivallan pelossa.

”Etelä-Aasiassa ei ole sellaista kategoriaa tai ihmisryhmää kuin naiset. Uskonto, kasti, luokka, etninen ryhmä ja alue menevät naisten edelle. Naiset ovat useimmiten heikoin väestönosa.”

Toinen syy rauhantyön näkymättömyydelle on, että vanhat mallit ovat yhä juurtuneet syvälle. Naisia vähätellään kaikkialla maailmassa ja naisiin kohdistetaan kliseisiä ajatuksia. Machanda kertoo kohtaavansa itsekin paljon ammatillisia ennakkoluuloja sukupuolensa vuoksi.

”Naisena kuulun alalla vähemmistöön, joten minua ei välttämättä oteta tosissaan. Joskus entiset kollegani kyselevät minulta, miksi teen tätä tai miksi tuhlaan aikaani.”

Hiljattain Manchanda osallistui turvallisuuspolitiikkaan liittyvään konferenssiin, jossa hän yritti puhua kokonaisvaltaisemmasta turvallisuuspolitiikasta.

”Kuuntelivatko he minua? Epäilen. On silti taisteltava ja vaadittava sitä, että tulee kuulluksi.”

Manchandan mielestä on ongelmallista, että naisten tekemä rauhantyö painottuu usein ainoastaan naisasialiikkeiden ajamiin asioihin, kuten seksuaaliseen väkivaltaan. Sen sijaan, että naiset keskittyisivät vain toistensa suojelemiseen, olisi naisten Manchandan mielestä pyrittävä muuttamaan voimasuhteita ja ajettava kaikkia muitakin elinympäristöön liittyviä asioita.

”Kehutaan, kuinka naiset ovat hyviä äitiyspolitiikassa, mutta mitä tulee päätöksentekoon, naisille ei ole siellä tilaa eikä heitä kuunnella. Minua ei kutsuta mukaan neuvottelupöytiin, ellei mukaan haluta erityisesti naisperspektiiviä.”

UN Womenin mukaan rauhansopimuksella on paremmat mahdollisuudet kestää, jos siihen on osallistunut myös naisia. Jotta naiset saataisiin mukaan näkyvämmin päätöksentekoon ja rauhanneuvotteluihin, tulisi Manchandan mielestä keskittyä numeroiden sijaan enemmän siihen, ketkä naiset pääsevät valta-asemiin, kuinka he pystyvät vaikuttamaan, ja keitä heidän taustallaan on.

”Esimerkiksi Afganistanissa on naisedustajia, mutta parlamentissa asiat sanelevat kuitenkin sotapäälliköt. Päätökset tehdään suljettujen ovien takana eikä yksittäisen edustajan mielipiteellä ole merkitystä. Nytkin Talebanien kanssa rauhasta neuvottelevat sotapäälliköt – samat ihmiset, jotka ovat olleet osaltaan sotaa ylläpitämässä. Koska naisilla ei ole aseita, heillä ei ole ääntä.”

”Nepalissa on naispresidentti, Intiassa naispuolustusministeri ja Bangladeshissa oppositiota johtaa nainen. Silti politiikka ei ole muuttunut mihinkään, koska poliittiset ajattelumallit eivät ole muuttuneet feministisemmiksi, eikä feministisellä politiikalla ole tarpeeksi perinteitä.”

Siihen, milloin päätöksenteko ja rauhantyö muuttuvat feministisemmiksi, Manchandalla ei ole vastausta.

”Pohjoismaissa naiset ovat olleet päättävissä elimissä vuosikymmeniä, mutta silti politiikkaa tehdään muista kuin feministisistä näkökulmista. Onko niin, että kun naiset on suljettu pois vallasta vuosikaudet, puhutaan feministisestä politiikasta ja sen tarpeellisuudesta, mutta kun naiset ovat olleet tarpeeksi pitkään vallassa, feministististä politiikkaa ei koeta tarpeelliseksi ja se unohdetaan?”

Vaikka valmiita malleja ei ole ja nouseva nationalismi tekee ihmisoikeustyöstä hankalaa, aikoo Manchanda jatkaa työtään.

”Tulevaisuudessa toivon näkeväni enemmän tasa-arvoista maailmanlaajuista yhteistyötä pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon välillä. Yhteistyötä, josta kaikki voivat oppia, ei vain toisen osapuolen sanelemaa.”