Kuuluisassa lauseessaan runoilija ja esseisti Ezra Pound kutsuu taiteilijoita ihmiskunnan tuntosarviksi. ”Taiteilijat ja runoilijat epäilemättä virittyvät ja ylikiihottuvat paljon ennen kuin suuri yleisö”, hän kirjoittaa Lukemisen aakkosissa. Poundin keskeinen havainto on, että olennolta, joka ei kuuntele tuntosarviaan, vaaditaan hyvin suurta kestävyyttä.
Tuntosarvet antavat jatkuvasti signaaleja, joista osa on elintärkeitä ja osa pelkkää taustahälyä. Taiteilija ei useinkaan itse osaa tehdä eroa näiden välille. Moni taiteilija ei osaa selittää oman taiteensa taustaa ylipäätään kielellisesti. Impulssit, joista taide syntyy, eivät ole helposti seurattavia.
Samasta syystä taiteilijoista ei usein tule kelvollisia poliitikkoja. Rationaalinen yhteiskunta elää kompromisseista ja luotisuorista syy-seuraussuhteista. Taiteilijaa taas eivät johdonmukaisuudet rajoita. Usein taiteilijat tunnetaan paitsi värikkäinä persoonallisuuksina myös vaikeina ihmisinä. Heidän ymmärtämisensä saattaa vaatia läheisiltä ponnistelua.
Taiteen lähtökohta on vapaus, minkä takia monet ajattelevat taiteilijaa sananvapauden esitaistelijana. Totta onkin, että historia tuntee lukuisia kertomuksia vangituista, murhatuista ja karkotetuista taiteilijoista. Taiteen historiaa tarkastelemalla näyttää kuitenkin siltä, että taiteilijat edustavat sananvapautta ennemmin työnsä sivutuotteena kuin päämääränään. Taiteilijat shokeeraavat, provosoivat ja käyttäytyvät huonosti, koska normatiivisuus on heille mahdotonta. He tekevät niin sekä tahallaan että tahattomasti.
Kun valtaa keskitetään ja demokratia kaventuu, taiteilijat ovat ensimmäinen siitä kärsivä joukko. Riippumatta siitä, mikä ihmisryhmä on vainon varsinainen kohde. Taiteilijat todella toimivat tässä tuntosarvina. Viime vuosisadan totalitaristit tiedostivat tämän, ja siksi ne pyrkivät luomaan oman estetiikkansa. Niin Ceausescu kuin Mussolinikin kultivoivat valtansa taiteella. Hovitaide todisti heidän olevan oikealla asialla, siitä huolimatta että se oli laadullisesti kelvotonta. Harva on niin ikään kuullut Heinrich Annackerista, yhdestä maailmanhistorian lausutuimmista runoilijoista. Syy on yksinkertainen: hän oli natsi-Saksan hovirunoilija.
Viime vuosisadan diktatuureista on helppo nähdä vallan ja taiteen liitoskohdat, sillä ne toimivat osana propagandaa. Sähköiset tiedotusvälineet olivat uutena keksintönä laboratoriona erilaisille estetiikoille. Yhteiskunnan tuntosarvet katkaistiin, ja ne yritettiin korvata proteeseilla.
Historiasta on selvästi opittu tältä osin. 2000-luvun valtaa ei enää pönkitetä taiteen areenoilla. Näyttää siltä, että mitä kapeammiksi kansalaisoikeudet käyvät, sitä vähemmän taidetta on ylipäätään missään.
Taiteilijat eivät ole sortuvan vallan näyttämöillä läsnä, sillä he ovat kadonneet ensimmäisten joukkojen mukana. He ovat Calais’n pakolaisleireillä ja Turkin raja-asemilla, maan alle kadonneina tai maattomina kulkureina.
Unkarissa taiteilijoiden ääni on enää piipitystä. Vielä kolme vuotta sitten he vetosivat kansainvälisesti maansa sananvapaustilanteeseen. Venäjällä taiteesta on tullut aktivismia, ja valtion parhaat taiteilijat ovat FSB:n etsimiä rikollisia. Pohjois-Koreassa taide on käytännössä katsoen kuollut. Ihmisten elämä on niin kontrolloitua, että edes näennäisen tuntosarven näköisiä hahmoja ei ole. Kulttuurin kammottavin piirre on, että se voi kadota jälkiä jättämättä kaikissa mittaluokissa.
Jokin sellainen, jonka olemme tottuneet näkemään itsestään selvyytenä, onkin yhtäkkiä poissa. Jäljellä on vain ammottava aukko.
Yhteiskunnan tuntosarvien hyvä puoli on, että niiden antamat viestit ovat vapaasti tulkittavissa. Olennaista ei ole viestien osuvuus, vaan määrä. Helpoimpia tapoja tehdä yhteiskunnalle palvelus on kuunnella taiteilijaa.